Jokivarren pyy – novelli

Kokeile novellia e-kirjana: Jokivarren pyy – Juhani Moilanen.epub

Jokivarren pyy

Istuin autossa ja hymyilin, autoradiossa soi Popedan Pitkä kuuma kesä, vaikkakin oltiin jo syksyssä. Olin vuosia haaveillut yön tai parin retkestä metsästäen ja kalastaen. Lapsiperheen arki, lasten harrastukset ja yrittäjyys eivät olleet antanut aikaa moiselle. Muutamia yön yli retkiä kavereitten kanssa lukuun ottamatta en ollut yöpynyt ikinä metsässä yksin. Nyt minulla oli 20 vuotta vanhaan Haltin rinkkaan pakattuna teltta ja muut retkitarvikkeet. Mukana oli myös kalastus- ja metsästysvehkeitä. Elettiin syyskuun kahdennentoista aamua.

Sammutin auton ja Mustajärven Paten laulu hiljeni. Jalkauduin autosta, olin hetken ihan liikkumatta ja kuuntelin. Kilometrien päästä kuului nelostien liikenteen ääniä. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Parkkipaikka oli tuttu monilta kalastus- ja nykyisin myös metsästysretkiltä. Suunnitelma oli selvä, kiertelisin läheisen vaaran metsiköitä, hakkuuaukeiden reunoja ja alavampia kuusikoita. Tavoitteena oli löytää kanalintu ampumaetäisyydelle. Samalla myös kävisin kurkkaamassa, mitä kahden vaaran välissä olevalla lammella olisi tarjota.

Asettelin GoPro kameran rintavaljaisiin, sain rinkan selkääni ja lähdin haulikko kädessä kävelemään hiekkatietä tulosuuntaani. Tien kaakkoispuolella kohosi Korpivaara, vaikka se ei tähän juuri näkynytkään. Nousua olisi vajaa sata metriä, mutta rinkan ja haulikon kanssa sekin tuntuisi. Vedin raitista ilmaa sieraimiin, lehtipuut olivat jo osittain ruskassa, joku vielä loisti kesän vihreyttä. Soratie rohisi hetken kenkien alla, kunnes muutaman talitintin parvi johdatteli minut oikealle metsään, kohti vaaran lakea. Napsautin kamera kuvaamaan kävelyä ja juuri kun aloin kertomaan videolle, mitä olin tekemässä, kuului kamerasta useampi piippaus ja se sammui. Perhana, joko tästä loppui akku? En muistanut, mihin pakkasin vara-akut, tai oliko niitä ylipäänsä edes mukana. Tyydyin tilanteeseen ja jatkoin matkaa.

Kävellessä ajatukset harhailivat ja mietin erästä unelmaani. Olin ajatellut, että joskus teen isomman vaelluksen jonnekin erämaahan, esimerkiksi Finnmarkiin tai Käsivarren erämaahan. Tämä retki oli yksi askel lähemmäksi sitä. Ensimmäinen yksin nukuttu yö luonnossa, vähän suunnistamista ja ruoan metsästämistä. Pysähdyin samalla ja tutkin hieman karttaa. Otin esille myös kompassin, mutta sen viisari heilui väkkäränä joka suuntaan. No tämä ainakin pitää uusia, jos oikeaan erämaahan meinaa, tuumasin itsekseni. Katsoin suunnan puhelimen retkikartasta ja jatkoin matkaa. Halutti sanoa, että erämaahan, mutta sitä tämä ei valitettavasti ollut.

Olin käveleskellyt noin 20 minuuttia, kun kuulin vasemmalta alarinteestä raskaat siiven lyönnit. Vitsi, sieltä lähti joku, mutta väärään suuntaan! En nähnyt lintua, enkä näin ollen voinut olla varma lajista, mutta tämä antoi kuitenkin uskoa tulevaan. Kiersin hakkuuaukean ja ylitin metsäautotien, tien varressa lojui valkoisia muovinriekaleita ja levinnyttä poronrehua. Poronhoitoa parhaimmillaan. Tien ylitettyä alarinteen puolelle avautui pieni soramonttu. Tämä on hyvin tyypillistä suomalaisen talousmetsän ja poronhoitoalueen maisemaa. On hakkuuaukeaa, soramonttua ja rehupaalien jätteitä, mietin mielessäni. Tästä uupui enää metsään tuotu vanha pesukone ja sohva.

Istahdin hakkuuaukean reunaan kannon nokkaan ja pyyhin hien otsaltani. Maisema pohjoisen suuntaan oli upea, alhaalla järvi ja taustalla kohosi Kuusitunturi. Nappasin puhelimella kuvan.

Olen minäkin kukkulan valinnut tälle erämaa retkelle, hymyilin. Tunturia ne on tästäkin yrittäneet, kun on lakea myöten hakattu.

Tutkin hetken aikaa karttaa ja katsoin suunnan. Käytin puhelimen maastokarttaa, kun kompassistakaan ei paljoa apua ollut. Olen pitänyt omaa suuntavaistoani aina hyvänä ja pärjäsin koulun suunnistustehtävissä mainiosti. Aikuisiällä en ole kuitenkaan päässyt sitä testaamaan todenteolla.

Maasto oli kallioista ja sieltä oli upeat maisemat isomman joen takana häämöttävään erämaahan. Tuonnehan se olisi pitänyt lähteä samoilemaan, ajattelin mielessäni.

Laskeuduin alas kohti kurun pohjalla olevaa Porokurun lampea. Rinkassa oli perhovehkeiden lisäksi myös teleskooppivirveli mahdollisia hauki- ja ahvenvesiä varten. Arvelin, että kohta voisi olla virvelille käyttöä, koska lounasaika alkoi jo kolkutella.

Korpivaaran länsirinteet eivät tarjonneet, kuin yhden kuulohavainnon mahdollisesta kanalinnusta. Rinkassa olisi kyllä kuivamuonaa, mutta yritän ensin luonnosta. Saavuin lammen rantaan. Vesi oli yllättävän kirkasta, täällähän on voinut entisaikaan olla vaikka taimenta. Tämä puoli lammesta oli karu, hieman kivikkoinen. Rantakaistale taas kuivahkoa havumetsää, kun toisella puolella oli hieman kosteampaa soistumaa. Järvi sai vetensä länsipuolen suolähteestä. Poistin haulikosta patruunat ja laskin aseen ja rinkan järeän männyn juurelle. Otin vettä pullosta ja haukkasin palan suklaata. Hiki laskeutui otsalle.

Olen käynyt näillä kairoilla monia päiväretkiä kalalla ja metsällä. Kalastus on painottunut Kivijoen harjuksiin ja satunnaisiin taimeniin. Metsästysretket ovat suuntautuneet Mortin kairaan, kauemmaksi nelostiestä. Korpivaara ja alueen monet järvet ja lammet ovat kuitenkin minulle tuntemattomia.

Kiinnitin lipan siiman jatkeeksi ja heitin ensimmäisen heiton. Annoin vieheen vajota lähes pohjaan asti ja aloin kelaamaan. Ei tulosta. Muutamien tyhjien heittojen jälkeen heitin lähes rannan suuntaisesti. Sitten tärppäsi! Vapa taipui ja jarrukin ulvahti. Hauki se taitaa olla, vai olisiko iso ahven, mietin mielessäni. Kala taisteli hetken, kunnes siima löystyi ja kala oli poissa. Perhana, tuuskahdin itselleni. Pidin hetken tuumaustauon. Hauki on kyllä niin jääräpää, että yrittää varmasti uudelleen jos heitän. Kävelin rantaa hieman vasemmalle ja heitin jälleen rannan suuntaisesti. Pää ja selkä olivat hiestä märkänä äskeisen patikoinnin johdosta. Jatkoin heittelyä välillä keskelle lampea, välillä rannan suuntaisesti. Olikohan se äsken edes kala? Ei täältä tule tärpin tärppiä. Ei kyllä se täytyi olla, ei pohjakosketus noin vedä, vakuuttelin itselleni.

Istahdin rantakivelle huilaamaan. Täällä se on tätini mieskin samoillut nuoruudessa, lähikylistä kulkenut tammukoita pyytämässä. Kyllä nämä metsät ovat kaikkea nähneet. Kivijoessakin on purouittoa harjoitettu. Savottojen pääpirtti on ollut Kivijärven itärannalla, jäänteet taitavat vieläkin löytyä sieltä.

Heitän vielä kolme heittoa, yhden oikealle, yhden keskelle ja yhden vasemmalle. Jos ei tärppää, niin ruoaksi on pasta carbonaraa. Ensimmäinen heitto ei tuottanut tulosta. Toisella heitolla annoin jälleen lipan vajota, koska ajattelin keskellä olevan syvempää. Lähdin kelaamaan pienin nykäyksin. Joku kolahti uistimeen, oliko se pohjakivi? Yhtäkkiä jarru rääkäisi ja vapa oli kaarella, ei ollut pohjakivi, riemuitsin. Sain taisteltua kalan rantaan ja haaviin. Reilu kiloinen, mutta erittäin virkeä hauki oli saaliina tästä metsälammesta.

Palasin asennolle ja aloin valmistella ruokaa ja nuotiota. Löysin läheltä sopivan tervaskannon ja sain tehtyä tulet. Fileoin hauen, mutta en alkanut sen kummemmin y-ruotoa nyppimään pois. Kaivoin rinkasta paistin pannun, voita ja suolaa. Tunsin eläväni.

Porokurun lampi jäi taakse, kun lähdin jatkamaan matkaa loivasti vaaran rinnettä mukaillen. Rinkka tuntui tauon jälkeen painavalta, mutta eiköhän tähän taas totu. Kello oli noin yksi iltapäivällä ja syyskuinen aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Kivijoen suvannoille ja nivoille oli matkaa noin kolme kilometriä. Tiesin, että siellä harjus pintoisi, mutta mielessäni oli toisenlainen saalis. Jospa huomenna sitten ehtisi kalastelemaan.

Päätin pyhittää iltapäivän haulikon kanssa kävelyyn, josko löytyisi pyy tai teeri. Lähestyin pientä suo länttiä, hiki helmeili otsassa kovan nousun jäljiltä. Välillä se tuntuu, että sitä hengästyy ihan pienestäkin. Noh, onhan tässä ollut nousua vajaan kilometrin matkalla aikalailla. Suota ympäröi korpikuusikko ja muu kostealla viihtyvä kasvillisuus. Jatkoin matkaa suopursujen keskellä. Huomasin kuusikon lomassa maassa linnun, se on pyy! Matkaa ehkä viisikymmentä, kuusikymmentä metriä. Lähemmäksi pitäisi päästä. Hiivin niin hiljaa, kuin ikinä pystyin. PAM! Kuului käsissäni olevasta haulikosta. Osuiko? Ei, lähti lentoon. Perhana vieköön, miksi en ampunut toista piippua? Sydän jyskytti rinnassa, kävelin paikkaan, johon lintua yritin ampua. Jäikö raanaaksi, vai eikö vain osunut? Kuusien lomasta en löytänyt jälkeäkään linnusta, ehkä joku sulka, mutta ei verta tai muuta erityistä. Olikohan tämä peli menetetty tältä osin?

Kiersin pienen suon ja jatkoin hiljalleen matkaa kohti jokirantaa. Ohitin matkalla poroerotusaidan. Sotkuinen paikka eriskummallisine mökkeineen ja varastoineen. Vaihdoin haulikkoon lyijyttömät patruunat siltä varalta, että rannan lähettyvillä tapaisin vielä pyyn. Pyy viihtyy monesti korpikuusikoissa ja rantakaistaleet ovat lyijykieltoaluetta. Näin vilahduksia joesta puiden lomassa, hidastin vauhtia. Pysähdyin tiirailemaan ensin varvikkoa etualalta, ei havaintoja. Otin kaulalta kiikarit ja aloin haravoimaan lähempää jokirantaa ja myös rannan lehtipuita. Tumma pallo oli koivunoksalla melko lähellä jokea. Löysin linnun myös ilman kiikareita. Matka olisi kiväärille hyvä, mutta haulikolle aivan liian pitkä. Nyt piti tehdä suunnitelma, miten etenen lähemmäksi lintua. Riisuin varovasti rinkan maahan ja jätin muunkin ylimääräisen pois. Lähdin kiertämään oikealta kuusikon suojasta. Syke nousi, samaten hikipisaroita valui otsalla. Piru vie, että tämä on aina yhtä jännittävää. Pääsin puu kerrallaan lähemmäksi, jostain kuului korpin raakuntaa.

Vihdoin olin noin 20 metrin päässä linnusta, toivottavasti lintu ei tipahda suoraan jokeen, silloin tulee uintihommia. Lintu ei ollut huomannut minua, olisihan se lähtenyt jo ajat sitten. Otin linnun haulikon jyvälle, puristin tukin tiukasti olkapäätäni vasten. Painoin hitaasti liipaisinta, pidin sen pohjassa ja korvissa soi. Huomasin, että lintu tipahti lähes suoraan puun juurelle. Jes, nyt se osui! Kävelin reippaasti koivun juurelle ja löysin sieltä kuolleena makaavan linnun.

Olin lähellä tuttua kahvittelupaikkaa, jossa vesi virtasi hitaasti kahden kosken välissä. Hain muut varusteet ja kävelin pienen niemekkeen kärkeen. Kirkkaassa vedessä hiekkainen pohja näkyi hienosti, mutta kalojen tuikkeja en havainnut. Olin saanut tästä kohdin ainoastaan kesäkuisena päivänä jonkun särkikalan ja koskenniskalta yhden pintovan tammukan, tai siis taimenen. Laitoin kahvivedet kiehumaan ja aloin nyppimään ja nylkemään lintua. Joitain vuosia sitten, kun tässä ensimmäistä kertaa kävin, niin en olisi uskonut, että nyljen tässä kohtaan linnun ennemmin, kuin harjuksen. Tämä on ihmeellinen mutka, kerrassaan upean näköinen, mutta kaloja tässä ei ole.

Jatkoin alavirran suuntaan ja ylitin tien, jossa autoni oli parkissa. Onhan se vähän surkuhupaisaa, että tällä erämaa retkellä törmään patikoidessa omaan autooni. No tämä oli kyllä tiedossa. Jatkoin eteenpäin, jossa virta jälleen pienen koskiosuuden jälkeen rauhoittuu. Istahdin törmälle katselemaan ja kuulostelemaan, olisiko harjus vielä syönnillä. Kävellessä huomasin rantaheinikossa muutamia hoikkakorreja.

Tämä suvannon ja nivan välimaastossa oleva kohta on taas sellainen, josta en ole ikinä taimenta tavoittanut. Täältä olen saanut useita harjuksia pintaperholla. Yhtäkkiä kuulin pienen molahduksen hieman alempaa pusikoiden takaa. Hiippailin lähemmäksi ja huomasin, että vastarannan läheisyydessä pintoo kala. Varmistettua asian, palasin rinkalle ja otin rinkan kyljessä olevasta vapaputkesta perhovavan, kaivoin sivutaskusta kelan ja rasian. Haavina oli kätevä kokoontaitettava malli, jonka olen hankkinut juuri sitä varten, että joskus lähden pidemmälle kalastusvaellukselle.

Ajatuksiin hiipi jälleen ajatus isommasta retkestä. Olisiko se Finnmarkiin, Käsivarteen tai esimerkiksi UKK-puistoon. Miten pärjäisin? Mitä kaikkea pitäisi harjoitella ennen sitä, tai mitä täytyisi hankkia vaellusta varten? Ai että, olisihan se hienoa patikoida ja kalastaa tuntureiden syleilyssä. Siellä olisi kirkkaita vesiä, jokia ja järviä. No on niitä täälläkin, kun osaa vain etsiä. Kuulen taas molahduksen ja sidon mustan pienen pintaperhon perukkeeseen. Hiippailen pusikoiden oikealta puolelta joen rantaan, tarkistan takaheittotilan ja rupean heittämään perhoa veden ylle. Saan lisättyä siimaa sopivasti ja tähtään perhon metrin pari tuikin yläpuolelle. Heitto jää vajaaksi, annan kuitenkin lipua. Ei tärppiä. Otan hieman siimaa ulos ja uusin yritykseni. Nyt heitto osuu hyvin, odotan jännityksessä kun perho lipuu kohti oletettua kalan asentopaikkaa. Ei tapahdu mitään. Perho vain valuu virrassa, houkuttelevan näköisenä. Heitin muutamia heittoja, mutta kalasta ei kuulunut enää mitään. Noh, ei tullut linnulle lisuketta. Kävelin takaisin rinkalle, avonaiselle törmälle. Nyt näkyi tuikki myös siellä, ylempänä. Heitin perhoa ja taas sama homma, ei elämää, ei tärppiä. Mikä ihme tässä on, onko perho väärä? Näkikö kala minut?

Olisin ollut ihan valmis ottamaan mitallisen harjuksen ruoaksi, kun en ole tänä kesänä tältä joelta vielä ottanut. Lähivesillä tulee aina pohdittua kolme kertaa, otanko kalan ruoaksi, vai päästänkö kasvamaan. Ehkä jossain lapin erämaissa ei tarvitsisi niin miettiä. Jos tarvetta ruoalle olisi, niin kalan voisi huoletta tainnuttaa.

Iltapäivä oli jo pitkällä ja nälkäkin alkoi tuntua. Käveleskelin rauhassa jokivartta alaspäin kohti tulevan yön telttapaikkaa. Olin tutkinut kartasta kohdan, jossa joen mutka muodostaa mäntymetsäisen niemen. Matkaa kohteeseen oli vajaa puolitoista kilometriä. Patikoidessa tein havaintoja joistain kanalinnuista, jotka lähtivät siivet suhisten minua karkuun. Jotkin pikkulinnutkin vielä jaksoivat visertää syksyisessä alkuillassa.

Mitenhän saan ensi yönä nukuttua, miten kulutan illalla aikaa, kun pimeä laskeutuu? Pohdiskelin kävellessä. Teltan pystytys pitäisi kyllä sujua, koska olen sitä olen harjoitellut pihallani, tuulella ja tyynellä. Nyt oli melko tyyntä ja se toi turvallisuuden tunnetta. Nälkä kasvoi, joten haukkasin välipalapatukan, että jaksan patikoida perille asti. Mietin kävellessä, että pitäisikö perille päästyä ensin tehdä ruoka, vai leiri? Kannattaako telttaa alkaa pystyttämään nälissään. Iltapalalla oli tarjolla pyytä, joten ehkä näin upeaa ruokaa jaksaisi odottaa.

Teltta oli löytänyt paikkansa, tosin hieman kuhmuraisen. Edustalla loimotteli iltanuotio, jonka pienen äherryksen jälkeen sain kosteista maapuista syttymään. Ilma oli tyven ja hiljainen kosken hento kohina kuului kappaleen matkan päästä. Olo oli hyvä, ympärillä vallinnut pimeys ei pelottanut. Istuin hyvässä asennossa nuotion äärellä ja söin retkilautaseltani tuoretta lähiruokaa. Kivijokivarren pyytä. Kaverina oli viipale ruisleipää ja voita, ruokajuomana lähteestä tankattua vettä. En olisi uskonut, että vietän ensimmäisen yksinäisen telttayön nimenomaan syksyn pimeydessä. Olin aina ajatellut, että tekisin ensimmäisen retken yöttömän yön aikaan ja jossain avarassa paikassa. Näkisi kauas, olisi valoisaa, eikä mikään pääsisi yllättämään. Mikä täällä voisi yllättää? Toinen retkeilijä? Tuskin. Eläimetkin pysyvät kyllä kauempana, ainakin suurpedot.

Elin hetkessä ja nautin omasta rauhasta. En yhtäkkiä osannutkaan pelätä, vaikka joskus liian myöhään venyneeltä kalaretkeltä autolle paluu olikin pelottanut.

Olin juuri saanut unen, kun havahduin teltan takaa kuuluvaan risahdukseen. Sydän alkoi hakata, makasin aivan paikallaan ja kuuntelin. Kuului toinenkin rasahdus, kolmaskin. Mikä siellä liikkuu? Äänet olivat kevyitä, joten karhu tai ihminen se ei ainakaan ole, rauhoittelin itseäni. Eläin oli hetken paikoillaan, tai ainakin näin oletin kun mitään ei hetkeen kuulunut. Sitten kuului pari hentoa loittonevaa ääntä ja hiljeni kokonaan. Jänis, tai ehkä kettu, arvelin. Naurahdin itsekseni makuupussissa. Ensimmäinen yö yksin metsässä ja heti sydänkohtauksen partaalla. No onneksi mitään ei tapahtunut, hymähdin ja käänsin kylkeä. Nukahdin nopeasti uudelleen.

Telttakangas heilahteli hiljaa tuulessa, pötköttelin makuupussissa. Yö oli mennyt muutoin hyvin, alkuyön heräämistä lukuun ottamatta. Tosin, eihän siinäkään mitään käynyt. Lähes 20 vuotta vanhassa Haglöfin makuupussissakaan ei ollut tarvinnut palella. Pussi oli vielä siltä ajalta, kun niihin ei tarvinnut merkata comfort ja extreme lämpötiloja. Yöllä oli käynyt varmaan noin viidessä asteessa. Kolmen hengen teltassa yksin oli aika mukavasti tilaa. Kaikki tavara mahtui sisälle ja pukeminenkin onnistui hyvin.

Tänäänkin oli tulossa aurinkoinen syyspäivä. Sain puettua ulkohousut, kumisaappaat ja papan perintövillapaidan ylleni ja kömmin ulos teltasta. Käpytikka tervehti läheisestä kelosta ja puista tipahteli yön kosteuden pisaroita. Kävin kiertämässä teltan, näkyisikö yöllisesti kulkijasta mitään. Teltan takana oli jäniksen ulosteet, joten syyllinen oli löytynyt.

Kello oli kahdeksan aamulla. Tein tulet ja hain joesta kahvi- ja puurovedet. Olin pakannut mukaani pystymallin retkikeittimen lisäksi myös pienen nokipannun. Nyt keitänkin ihan oikeat nokipannukahvit. Veden kiehumista odotellessa mietin päivän suunnitelmaa. Voisin tutkia jokea tältä alueelta, kun en ole ennen tässä kalastanut. Tämä on ihan lupa-alueen ja Metsähallituksen maiden rajalla.

Kala tuskin olisi syönnillä vielä näin aikaisin. Nautiskelin aamupuuroa ja kahvia, kirjoitin samalla tabletillani kirjaa, tai ainakin tarinaa, josta voisi joskus tulla kirja. Minulla oli parikin projektia, joita kirjoittelin silloin tällöin. Toinen olisi fiktiivinen kertomus traagisesta uittotapaturmasta ja toinen taas omiin sukujuuriin liittyvä. Olen aina kirjoittanut jotain, milloin blogia ja välillä taas päiväkirjaa. Kirjoittaminen on rauhoittavaa tekemistä. 

Tallustelin niemen päähän, ihan lupa-alueen rajalle. Siellä oli pieni suvanto, jossa vesi oli kirkasta ja hiekkainen pohja loisti auringon valaisemana. Hieman oikealta vastarannalta jokeen yhtyi pieni puro. Tässä saattaisi harjus pintoa jossain kohtaan päivää, mietin mielessäni. Kello oli puoli kymmenen, kun kokosin perhovapani käyttökuntoon. Ajattelin koluta ensin koskisempia kohtia ja jospa tunnin päästä alkaisi näkyä pintakäyntejä joen rauhallisissa osissa, niin vaihtaisin sitten pintaperhoon. Kalastelin jokea hiljalleen alavirrasta ylöspäin. Jätin rauhalliset suvannot tarkoituksella rauhaan. Ei tärpin tärppiä, mietin mielessä. Kylläpäs on harjus tiukassa tänä viikonloppuna, ajattelin. Lopetin yrittämisen ja palasin leiriin.

En ollut vielä päättänyt, olenko kairassa toisenkin yön, vai lähdenkö iltapäivällä ajelemaan kotia. Ajattelin, että olisiko kerrankin sellainen päivä, että ei olisi aikataulua. Pidän leirin tässä, kalastelen, teen ruokaa, kirjoitan ja taas kalastelen. En metsästäisi tänään ollenkaan. Niemeke oli hakkaamatonta aluetta ja siksi myös viihtyisä. Kyllä täälläkin saattoi joku pyy olla ja olihan minulla lyijyttömiä haulikon panoksiakin takkini taskussa.

Hiljainen tuuli heilautteli kevyimpien puiden oksia, jostain kuului haavan havinaakin. Kattilassa porisi pasta carbonara, suoraan pussista kaadettuna. Pakko, koska kalaa ei toistaiseksi ole tullut. Ruokaa odotellessa selailin Metsähallituksen retkikarttaa puhelimesta. Pidin näköjään leiriä pienvesien lähiympäristöksi merkatulla alueella. Vasta nyt huomasin, kuinka paljon olin kulkenut kiinnostavien kohteiden ohi eilisellä patikoinnilla. Korpivaaran laella oli useita luonnonmuistomerkkejä ja soramontun yläpuolella kivipaasi, jonka olin eilen täysin ohittanut. Tuntui hassulta, että olin pitänyt aluetta vuosia tavallisena talousmetsänä, vaikka kartalla oli useita merkintöjä mielenkiintoisista paikoista. Täytyisi joskus palata tutkimaan niitä ajan kanssa.

Istuin rantatörmällä ja odotin näkeväni pintovan harjuksen. Kalaakaan en ollut vielä saanut, tosin eilinen onnistunut riistalaukaus lämmitti kyllä edelleen mieltä. Olinko lie ikinä jäänyt kalatta tältä joelta? Perhokalastusta olin harrastanut jo muutaman vuoden, ehkä neljä. Metsästyksen osalta menossa oli vasta toinen syksy. Varsin kokematon molemmissa lajeissa. Metsästyksen aloituksesta lähtien olen haaveillut metsästyskoirasta, varsinkin Suomen pystykorvasta. Olisi mahtava Järvisen tavoin kulkea kairoja, hiippailla koiran haukulle rihlakon kanssa ja saaliiksi upea ukkometso. Heh, olen mie kyllä hyvä haaveilija. Otin rennomman asennon ja jäin odottelemaan kalan tuikkia.

Täällä lähiluonnossa tulee aina ihmeteltyä, että miksi ihminen haluaa usein lähteä johonkin kauas. Kuten itsekin haaveilen Finnmarkin vaelluksesta. Olen ajatellut, että me ei ehkä tunneta lähiluontoa riittävän hyvin. Sosiaalinenmedia, lehdet ja tv-sarjat kertovat Ruotsin lapin hyvistä riistamaista, Norjan kalaisista tunturijärvistä ja niin edelleen. Meidän pitäisi enemmän tutkia lähiluonnon tarjontaa. Se voi tuottaa paljon positiivisia yllätyksiä.

Pötköttelin mättäällä ja olin juuri nukahtamaisillaan, kun kuulin jämäkän molskahduksen. Mikäs hitto se tuo oli? Nostin päätäni ja katsoin suvantoon. Ehdin nähdä ympärilleen laajenevat tuikkirenkaat. Pöläytin piposta kuivat havunneulaset ja mustikan lehdet ja vedin sen paremmin päähäni. Jäin tuijottamaan vettä, josko kala pintoisi uudelleen. Pinta rikkoutui ja kala näyttäytyi jälleen. Jotakin se suvannon emäntä pintakalvolta syöpi.

Nousin varovasti seisomaan ja lähestyin rantaa. Tarkistin takaheittotilan, sitä ei ollut paljoa. Perho tipahti veteen kuin höyhen, lähti lipumaan virran mukana. Ei kelvannut. Mikä kumma tässä nyt mättää. Yleensä, kun olen pintovan kalan nähnyt ja tarjonnut sille pikkumustaa, niin aina on kelvannut. Tutkin perhoani, tutkin rasiaa. Vaihdoin hieman erilaiseen, johonkin joka on tullut joskus jonkun kaupan setin mukana, johonkin jota ei ole ikinä käytetty. Jälleen hyvä heitto, syötti lipui kohti kalan oletettua asentopaikkaa. Kuului tsup, perho katosi, nostin vapaa ja kala oli kiinni. Komea harjus teki ison loikan veden pinnan yläpuolelle, pääsikö irti? Mietin hetken, mutta samalla tunsin siiman jälleen kiristyvän.

Haavissa pötkötteli kerrassaan komea harjus, nimenomaan se suvannon emäntä tai miksei ukkokin. Pidin kalaa hetken vedessä, katselin sen korkeaa selkäevää. Tällaisen takia tänne oli tultu. Harjus potkaisi, päästin irti pyrstöstä ja se katosi syvyyksiin. Tuntui oikealta vapauttaa tämä kala.

Katsoin suvantoon, näin jälleen jonkun pintovan, jätetään ensi kertaan. Otin pipon päästäni, kiitin kalajumalia, tai jotain, ehkä metsää, ehkä luontoäitiä. Palasin leiriin, laitoin vielä kahvit tulille. Otan vielä oman hetken, ennen kuin alan purkamaan leiriä ja palaan takaisin arkeen. Istahdin mättäälle retkikeittimen viereen. Kyllä tämmöisen reissun voi tehdä toistekin. Yökin sujui mukavasti, vaikka joku se vähän säikyttelikin, naureskelin itsekseni.

Nostin rinkan selkääni ja lähdin tarpomaan kohti autoa. Olin ylittänyt itseni, ollut ensimmäisen yöni yksin teltassa luonnon keskellä. Retki oli tarjonnut valtavasti, onnistuneen riistalaukauksen, upean harjuksen ja roppakaupalla hyvää mieltä. Tästä on hyvä palata jälleen arjen askareisiin.