Avainsana: Pintaperhokalastus

  • Jokivarren pyy – novelli

    Jokivarren pyy – novelli

    Kokeile novellia e-kirjana: Jokivarren pyy – Juhani Moilanen.epub

    Jokivarren pyy

    Istuin autossa ja hymyilin, autoradiossa soi Popedan Pitkä kuuma kesä, vaikkakin oltiin jo syksyssä. Olin vuosia haaveillut yön tai parin retkestä metsästäen ja kalastaen. Lapsiperheen arki, lasten harrastukset ja yrittäjyys eivät olleet antanut aikaa moiselle. Muutamia yön yli retkiä kavereitten kanssa lukuun ottamatta en ollut yöpynyt ikinä metsässä yksin. Nyt minulla oli 20 vuotta vanhaan Haltin rinkkaan pakattuna teltta ja muut retkitarvikkeet. Mukana oli myös kalastus- ja metsästysvehkeitä. Elettiin syyskuun kahdennentoista aamua.

    Sammutin auton ja Mustajärven Paten laulu hiljeni. Jalkauduin autosta, olin hetken ihan liikkumatta ja kuuntelin. Kilometrien päästä kuului nelostien liikenteen ääniä. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Parkkipaikka oli tuttu monilta kalastus- ja nykyisin myös metsästysretkiltä. Suunnitelma oli selvä, kiertelisin läheisen vaaran metsiköitä, hakkuuaukeiden reunoja ja alavampia kuusikoita. Tavoitteena oli löytää kanalintu ampumaetäisyydelle. Samalla myös kävisin kurkkaamassa, mitä kahden vaaran välissä olevalla lammella olisi tarjota.

    Asettelin GoPro kameran rintavaljaisiin, sain rinkan selkääni ja lähdin haulikko kädessä kävelemään hiekkatietä tulosuuntaani. Tien kaakkoispuolella kohosi Korpivaara, vaikka se ei tähän juuri näkynytkään. Nousua olisi vajaa sata metriä, mutta rinkan ja haulikon kanssa sekin tuntuisi. Vedin raitista ilmaa sieraimiin, lehtipuut olivat jo osittain ruskassa, joku vielä loisti kesän vihreyttä. Soratie rohisi hetken kenkien alla, kunnes muutaman talitintin parvi johdatteli minut oikealle metsään, kohti vaaran lakea. Napsautin kamera kuvaamaan kävelyä ja juuri kun aloin kertomaan videolle, mitä olin tekemässä, kuului kamerasta useampi piippaus ja se sammui. Perhana, joko tästä loppui akku? En muistanut, mihin pakkasin vara-akut, tai oliko niitä ylipäänsä edes mukana. Tyydyin tilanteeseen ja jatkoin matkaa.

    Kävellessä ajatukset harhailivat ja mietin erästä unelmaani. Olin ajatellut, että joskus teen isomman vaelluksen jonnekin erämaahan, esimerkiksi Finnmarkiin tai Käsivarren erämaahan. Tämä retki oli yksi askel lähemmäksi sitä. Ensimmäinen yksin nukuttu yö luonnossa, vähän suunnistamista ja ruoan metsästämistä. Pysähdyin samalla ja tutkin hieman karttaa. Otin esille myös kompassin, mutta sen viisari heilui väkkäränä joka suuntaan. No tämä ainakin pitää uusia, jos oikeaan erämaahan meinaa, tuumasin itsekseni. Katsoin suunnan puhelimen retkikartasta ja jatkoin matkaa. Halutti sanoa, että erämaahan, mutta sitä tämä ei valitettavasti ollut.

    Olin käveleskellyt noin 20 minuuttia, kun kuulin vasemmalta alarinteestä raskaat siiven lyönnit. Vitsi, sieltä lähti joku, mutta väärään suuntaan! En nähnyt lintua, enkä näin ollen voinut olla varma lajista, mutta tämä antoi kuitenkin uskoa tulevaan. Kiersin hakkuuaukean ja ylitin metsäautotien, tien varressa lojui valkoisia muovinriekaleita ja levinnyttä poronrehua. Poronhoitoa parhaimmillaan. Tien ylitettyä alarinteen puolelle avautui pieni soramonttu. Tämä on hyvin tyypillistä suomalaisen talousmetsän ja poronhoitoalueen maisemaa. On hakkuuaukeaa, soramonttua ja rehupaalien jätteitä, mietin mielessäni. Tästä uupui enää metsään tuotu vanha pesukone ja sohva.

    Istahdin hakkuuaukean reunaan kannon nokkaan ja pyyhin hien otsaltani. Maisema pohjoisen suuntaan oli upea, alhaalla järvi ja taustalla kohosi Kuusitunturi. Nappasin puhelimella kuvan.

    Olen minäkin kukkulan valinnut tälle erämaa retkelle, hymyilin. Tunturia ne on tästäkin yrittäneet, kun on lakea myöten hakattu.

    Tutkin hetken aikaa karttaa ja katsoin suunnan. Käytin puhelimen maastokarttaa, kun kompassistakaan ei paljoa apua ollut. Olen pitänyt omaa suuntavaistoani aina hyvänä ja pärjäsin koulun suunnistustehtävissä mainiosti. Aikuisiällä en ole kuitenkaan päässyt sitä testaamaan todenteolla.

    Maasto oli kallioista ja sieltä oli upeat maisemat isomman joen takana häämöttävään erämaahan. Tuonnehan se olisi pitänyt lähteä samoilemaan, ajattelin mielessäni.

    Laskeuduin alas kohti kurun pohjalla olevaa Porokurun lampea. Rinkassa oli perhovehkeiden lisäksi myös teleskooppivirveli mahdollisia hauki- ja ahvenvesiä varten. Arvelin, että kohta voisi olla virvelille käyttöä, koska lounasaika alkoi jo kolkutella.

    Korpivaaran länsirinteet eivät tarjonneet, kuin yhden kuulohavainnon mahdollisesta kanalinnusta. Rinkassa olisi kyllä kuivamuonaa, mutta yritän ensin luonnosta. Saavuin lammen rantaan. Vesi oli yllättävän kirkasta, täällähän on voinut entisaikaan olla vaikka taimenta. Tämä puoli lammesta oli karu, hieman kivikkoinen. Rantakaistale taas kuivahkoa havumetsää, kun toisella puolella oli hieman kosteampaa soistumaa. Järvi sai vetensä länsipuolen suolähteestä. Poistin haulikosta patruunat ja laskin aseen ja rinkan järeän männyn juurelle. Otin vettä pullosta ja haukkasin palan suklaata. Hiki laskeutui otsalle.

    Olen käynyt näillä kairoilla monia päiväretkiä kalalla ja metsällä. Kalastus on painottunut Kivijoen harjuksiin ja satunnaisiin taimeniin. Metsästysretket ovat suuntautuneet Mortin kairaan, kauemmaksi nelostiestä. Korpivaara ja alueen monet järvet ja lammet ovat kuitenkin minulle tuntemattomia.

    Kiinnitin lipan siiman jatkeeksi ja heitin ensimmäisen heiton. Annoin vieheen vajota lähes pohjaan asti ja aloin kelaamaan. Ei tulosta. Muutamien tyhjien heittojen jälkeen heitin lähes rannan suuntaisesti. Sitten tärppäsi! Vapa taipui ja jarrukin ulvahti. Hauki se taitaa olla, vai olisiko iso ahven, mietin mielessäni. Kala taisteli hetken, kunnes siima löystyi ja kala oli poissa. Perhana, tuuskahdin itselleni. Pidin hetken tuumaustauon. Hauki on kyllä niin jääräpää, että yrittää varmasti uudelleen jos heitän. Kävelin rantaa hieman vasemmalle ja heitin jälleen rannan suuntaisesti. Pää ja selkä olivat hiestä märkänä äskeisen patikoinnin johdosta. Jatkoin heittelyä välillä keskelle lampea, välillä rannan suuntaisesti. Olikohan se äsken edes kala? Ei täältä tule tärpin tärppiä. Ei kyllä se täytyi olla, ei pohjakosketus noin vedä, vakuuttelin itselleni.

    Istahdin rantakivelle huilaamaan. Täällä se on tätini mieskin samoillut nuoruudessa, lähikylistä kulkenut tammukoita pyytämässä. Kyllä nämä metsät ovat kaikkea nähneet. Kivijoessakin on purouittoa harjoitettu. Savottojen pääpirtti on ollut Kivijärven itärannalla, jäänteet taitavat vieläkin löytyä sieltä.

    Heitän vielä kolme heittoa, yhden oikealle, yhden keskelle ja yhden vasemmalle. Jos ei tärppää, niin ruoaksi on pasta carbonaraa. Ensimmäinen heitto ei tuottanut tulosta. Toisella heitolla annoin jälleen lipan vajota, koska ajattelin keskellä olevan syvempää. Lähdin kelaamaan pienin nykäyksin. Joku kolahti uistimeen, oliko se pohjakivi? Yhtäkkiä jarru rääkäisi ja vapa oli kaarella, ei ollut pohjakivi, riemuitsin. Sain taisteltua kalan rantaan ja haaviin. Reilu kiloinen, mutta erittäin virkeä hauki oli saaliina tästä metsälammesta.

    Palasin asennolle ja aloin valmistella ruokaa ja nuotiota. Löysin läheltä sopivan tervaskannon ja sain tehtyä tulet. Fileoin hauen, mutta en alkanut sen kummemmin y-ruotoa nyppimään pois. Kaivoin rinkasta paistin pannun, voita ja suolaa. Tunsin eläväni.

    Porokurun lampi jäi taakse, kun lähdin jatkamaan matkaa loivasti vaaran rinnettä mukaillen. Rinkka tuntui tauon jälkeen painavalta, mutta eiköhän tähän taas totu. Kello oli noin yksi iltapäivällä ja syyskuinen aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Kivijoen suvannoille ja nivoille oli matkaa noin kolme kilometriä. Tiesin, että siellä harjus pintoisi, mutta mielessäni oli toisenlainen saalis. Jospa huomenna sitten ehtisi kalastelemaan.

    Päätin pyhittää iltapäivän haulikon kanssa kävelyyn, josko löytyisi pyy tai teeri. Lähestyin pientä suo länttiä, hiki helmeili otsassa kovan nousun jäljiltä. Välillä se tuntuu, että sitä hengästyy ihan pienestäkin. Noh, onhan tässä ollut nousua vajaan kilometrin matkalla aikalailla. Suota ympäröi korpikuusikko ja muu kostealla viihtyvä kasvillisuus. Jatkoin matkaa suopursujen keskellä. Huomasin kuusikon lomassa maassa linnun, se on pyy! Matkaa ehkä viisikymmentä, kuusikymmentä metriä. Lähemmäksi pitäisi päästä. Hiivin niin hiljaa, kuin ikinä pystyin. PAM! Kuului käsissäni olevasta haulikosta. Osuiko? Ei, lähti lentoon. Perhana vieköön, miksi en ampunut toista piippua? Sydän jyskytti rinnassa, kävelin paikkaan, johon lintua yritin ampua. Jäikö raanaaksi, vai eikö vain osunut? Kuusien lomasta en löytänyt jälkeäkään linnusta, ehkä joku sulka, mutta ei verta tai muuta erityistä. Olikohan tämä peli menetetty tältä osin?

    Kiersin pienen suon ja jatkoin hiljalleen matkaa kohti jokirantaa. Ohitin matkalla poroerotusaidan. Sotkuinen paikka eriskummallisine mökkeineen ja varastoineen. Vaihdoin haulikkoon lyijyttömät patruunat siltä varalta, että rannan lähettyvillä tapaisin vielä pyyn. Pyy viihtyy monesti korpikuusikoissa ja rantakaistaleet ovat lyijykieltoaluetta. Näin vilahduksia joesta puiden lomassa, hidastin vauhtia. Pysähdyin tiirailemaan ensin varvikkoa etualalta, ei havaintoja. Otin kaulalta kiikarit ja aloin haravoimaan lähempää jokirantaa ja myös rannan lehtipuita. Tumma pallo oli koivunoksalla melko lähellä jokea. Löysin linnun myös ilman kiikareita. Matka olisi kiväärille hyvä, mutta haulikolle aivan liian pitkä. Nyt piti tehdä suunnitelma, miten etenen lähemmäksi lintua. Riisuin varovasti rinkan maahan ja jätin muunkin ylimääräisen pois. Lähdin kiertämään oikealta kuusikon suojasta. Syke nousi, samaten hikipisaroita valui otsalla. Piru vie, että tämä on aina yhtä jännittävää. Pääsin puu kerrallaan lähemmäksi, jostain kuului korpin raakuntaa.

    Vihdoin olin noin 20 metrin päässä linnusta, toivottavasti lintu ei tipahda suoraan jokeen, silloin tulee uintihommia. Lintu ei ollut huomannut minua, olisihan se lähtenyt jo ajat sitten. Otin linnun haulikon jyvälle, puristin tukin tiukasti olkapäätäni vasten. Painoin hitaasti liipaisinta, pidin sen pohjassa ja korvissa soi. Huomasin, että lintu tipahti lähes suoraan puun juurelle. Jes, nyt se osui! Kävelin reippaasti koivun juurelle ja löysin sieltä kuolleena makaavan linnun.

    Olin lähellä tuttua kahvittelupaikkaa, jossa vesi virtasi hitaasti kahden kosken välissä. Hain muut varusteet ja kävelin pienen niemekkeen kärkeen. Kirkkaassa vedessä hiekkainen pohja näkyi hienosti, mutta kalojen tuikkeja en havainnut. Olin saanut tästä kohdin ainoastaan kesäkuisena päivänä jonkun särkikalan ja koskenniskalta yhden pintovan tammukan, tai siis taimenen. Laitoin kahvivedet kiehumaan ja aloin nyppimään ja nylkemään lintua. Joitain vuosia sitten, kun tässä ensimmäistä kertaa kävin, niin en olisi uskonut, että nyljen tässä kohtaan linnun ennemmin, kuin harjuksen. Tämä on ihmeellinen mutka, kerrassaan upean näköinen, mutta kaloja tässä ei ole.

    Jatkoin alavirran suuntaan ja ylitin tien, jossa autoni oli parkissa. Onhan se vähän surkuhupaisaa, että tällä erämaa retkellä törmään patikoidessa omaan autooni. No tämä oli kyllä tiedossa. Jatkoin eteenpäin, jossa virta jälleen pienen koskiosuuden jälkeen rauhoittuu. Istahdin törmälle katselemaan ja kuulostelemaan, olisiko harjus vielä syönnillä. Kävellessä huomasin rantaheinikossa muutamia hoikkakorreja.

    Tämä suvannon ja nivan välimaastossa oleva kohta on taas sellainen, josta en ole ikinä taimenta tavoittanut. Täältä olen saanut useita harjuksia pintaperholla. Yhtäkkiä kuulin pienen molahduksen hieman alempaa pusikoiden takaa. Hiippailin lähemmäksi ja huomasin, että vastarannan läheisyydessä pintoo kala. Varmistettua asian, palasin rinkalle ja otin rinkan kyljessä olevasta vapaputkesta perhovavan, kaivoin sivutaskusta kelan ja rasian. Haavina oli kätevä kokoontaitettava malli, jonka olen hankkinut juuri sitä varten, että joskus lähden pidemmälle kalastusvaellukselle.

    Ajatuksiin hiipi jälleen ajatus isommasta retkestä. Olisiko se Finnmarkiin, Käsivarteen tai esimerkiksi UKK-puistoon. Miten pärjäisin? Mitä kaikkea pitäisi harjoitella ennen sitä, tai mitä täytyisi hankkia vaellusta varten? Ai että, olisihan se hienoa patikoida ja kalastaa tuntureiden syleilyssä. Siellä olisi kirkkaita vesiä, jokia ja järviä. No on niitä täälläkin, kun osaa vain etsiä. Kuulen taas molahduksen ja sidon mustan pienen pintaperhon perukkeeseen. Hiippailen pusikoiden oikealta puolelta joen rantaan, tarkistan takaheittotilan ja rupean heittämään perhoa veden ylle. Saan lisättyä siimaa sopivasti ja tähtään perhon metrin pari tuikin yläpuolelle. Heitto jää vajaaksi, annan kuitenkin lipua. Ei tärppiä. Otan hieman siimaa ulos ja uusin yritykseni. Nyt heitto osuu hyvin, odotan jännityksessä kun perho lipuu kohti oletettua kalan asentopaikkaa. Ei tapahdu mitään. Perho vain valuu virrassa, houkuttelevan näköisenä. Heitin muutamia heittoja, mutta kalasta ei kuulunut enää mitään. Noh, ei tullut linnulle lisuketta. Kävelin takaisin rinkalle, avonaiselle törmälle. Nyt näkyi tuikki myös siellä, ylempänä. Heitin perhoa ja taas sama homma, ei elämää, ei tärppiä. Mikä ihme tässä on, onko perho väärä? Näkikö kala minut?

    Olisin ollut ihan valmis ottamaan mitallisen harjuksen ruoaksi, kun en ole tänä kesänä tältä joelta vielä ottanut. Lähivesillä tulee aina pohdittua kolme kertaa, otanko kalan ruoaksi, vai päästänkö kasvamaan. Ehkä jossain lapin erämaissa ei tarvitsisi niin miettiä. Jos tarvetta ruoalle olisi, niin kalan voisi huoletta tainnuttaa.

    Iltapäivä oli jo pitkällä ja nälkäkin alkoi tuntua. Käveleskelin rauhassa jokivartta alaspäin kohti tulevan yön telttapaikkaa. Olin tutkinut kartasta kohdan, jossa joen mutka muodostaa mäntymetsäisen niemen. Matkaa kohteeseen oli vajaa puolitoista kilometriä. Patikoidessa tein havaintoja joistain kanalinnuista, jotka lähtivät siivet suhisten minua karkuun. Jotkin pikkulinnutkin vielä jaksoivat visertää syksyisessä alkuillassa.

    Mitenhän saan ensi yönä nukuttua, miten kulutan illalla aikaa, kun pimeä laskeutuu? Pohdiskelin kävellessä. Teltan pystytys pitäisi kyllä sujua, koska olen sitä olen harjoitellut pihallani, tuulella ja tyynellä. Nyt oli melko tyyntä ja se toi turvallisuuden tunnetta. Nälkä kasvoi, joten haukkasin välipalapatukan, että jaksan patikoida perille asti. Mietin kävellessä, että pitäisikö perille päästyä ensin tehdä ruoka, vai leiri? Kannattaako telttaa alkaa pystyttämään nälissään. Iltapalalla oli tarjolla pyytä, joten ehkä näin upeaa ruokaa jaksaisi odottaa.

    Teltta oli löytänyt paikkansa, tosin hieman kuhmuraisen. Edustalla loimotteli iltanuotio, jonka pienen äherryksen jälkeen sain kosteista maapuista syttymään. Ilma oli tyven ja hiljainen kosken hento kohina kuului kappaleen matkan päästä. Olo oli hyvä, ympärillä vallinnut pimeys ei pelottanut. Istuin hyvässä asennossa nuotion äärellä ja söin retkilautaseltani tuoretta lähiruokaa. Kivijokivarren pyytä. Kaverina oli viipale ruisleipää ja voita, ruokajuomana lähteestä tankattua vettä. En olisi uskonut, että vietän ensimmäisen yksinäisen telttayön nimenomaan syksyn pimeydessä. Olin aina ajatellut, että tekisin ensimmäisen retken yöttömän yön aikaan ja jossain avarassa paikassa. Näkisi kauas, olisi valoisaa, eikä mikään pääsisi yllättämään. Mikä täällä voisi yllättää? Toinen retkeilijä? Tuskin. Eläimetkin pysyvät kyllä kauempana, ainakin suurpedot.

    Elin hetkessä ja nautin omasta rauhasta. En yhtäkkiä osannutkaan pelätä, vaikka joskus liian myöhään venyneeltä kalaretkeltä autolle paluu olikin pelottanut.

    Olin juuri saanut unen, kun havahduin teltan takaa kuuluvaan risahdukseen. Sydän alkoi hakata, makasin aivan paikallaan ja kuuntelin. Kuului toinenkin rasahdus, kolmaskin. Mikä siellä liikkuu? Äänet olivat kevyitä, joten karhu tai ihminen se ei ainakaan ole, rauhoittelin itseäni. Eläin oli hetken paikoillaan, tai ainakin näin oletin kun mitään ei hetkeen kuulunut. Sitten kuului pari hentoa loittonevaa ääntä ja hiljeni kokonaan. Jänis, tai ehkä kettu, arvelin. Naurahdin itsekseni makuupussissa. Ensimmäinen yö yksin metsässä ja heti sydänkohtauksen partaalla. No onneksi mitään ei tapahtunut, hymähdin ja käänsin kylkeä. Nukahdin nopeasti uudelleen.

    Telttakangas heilahteli hiljaa tuulessa, pötköttelin makuupussissa. Yö oli mennyt muutoin hyvin, alkuyön heräämistä lukuun ottamatta. Tosin, eihän siinäkään mitään käynyt. Lähes 20 vuotta vanhassa Haglöfin makuupussissakaan ei ollut tarvinnut palella. Pussi oli vielä siltä ajalta, kun niihin ei tarvinnut merkata comfort ja extreme lämpötiloja. Yöllä oli käynyt varmaan noin viidessä asteessa. Kolmen hengen teltassa yksin oli aika mukavasti tilaa. Kaikki tavara mahtui sisälle ja pukeminenkin onnistui hyvin.

    Tänäänkin oli tulossa aurinkoinen syyspäivä. Sain puettua ulkohousut, kumisaappaat ja papan perintövillapaidan ylleni ja kömmin ulos teltasta. Käpytikka tervehti läheisestä kelosta ja puista tipahteli yön kosteuden pisaroita. Kävin kiertämässä teltan, näkyisikö yöllisesti kulkijasta mitään. Teltan takana oli jäniksen ulosteet, joten syyllinen oli löytynyt.

    Kello oli kahdeksan aamulla. Tein tulet ja hain joesta kahvi- ja puurovedet. Olin pakannut mukaani pystymallin retkikeittimen lisäksi myös pienen nokipannun. Nyt keitänkin ihan oikeat nokipannukahvit. Veden kiehumista odotellessa mietin päivän suunnitelmaa. Voisin tutkia jokea tältä alueelta, kun en ole ennen tässä kalastanut. Tämä on ihan lupa-alueen ja Metsähallituksen maiden rajalla.

    Kala tuskin olisi syönnillä vielä näin aikaisin. Nautiskelin aamupuuroa ja kahvia, kirjoitin samalla tabletillani kirjaa, tai ainakin tarinaa, josta voisi joskus tulla kirja. Minulla oli parikin projektia, joita kirjoittelin silloin tällöin. Toinen olisi fiktiivinen kertomus traagisesta uittotapaturmasta ja toinen taas omiin sukujuuriin liittyvä. Olen aina kirjoittanut jotain, milloin blogia ja välillä taas päiväkirjaa. Kirjoittaminen on rauhoittavaa tekemistä. 

    Tallustelin niemen päähän, ihan lupa-alueen rajalle. Siellä oli pieni suvanto, jossa vesi oli kirkasta ja hiekkainen pohja loisti auringon valaisemana. Hieman oikealta vastarannalta jokeen yhtyi pieni puro. Tässä saattaisi harjus pintoa jossain kohtaan päivää, mietin mielessäni. Kello oli puoli kymmenen, kun kokosin perhovapani käyttökuntoon. Ajattelin koluta ensin koskisempia kohtia ja jospa tunnin päästä alkaisi näkyä pintakäyntejä joen rauhallisissa osissa, niin vaihtaisin sitten pintaperhoon. Kalastelin jokea hiljalleen alavirrasta ylöspäin. Jätin rauhalliset suvannot tarkoituksella rauhaan. Ei tärpin tärppiä, mietin mielessä. Kylläpäs on harjus tiukassa tänä viikonloppuna, ajattelin. Lopetin yrittämisen ja palasin leiriin.

    En ollut vielä päättänyt, olenko kairassa toisenkin yön, vai lähdenkö iltapäivällä ajelemaan kotia. Ajattelin, että olisiko kerrankin sellainen päivä, että ei olisi aikataulua. Pidän leirin tässä, kalastelen, teen ruokaa, kirjoitan ja taas kalastelen. En metsästäisi tänään ollenkaan. Niemeke oli hakkaamatonta aluetta ja siksi myös viihtyisä. Kyllä täälläkin saattoi joku pyy olla ja olihan minulla lyijyttömiä haulikon panoksiakin takkini taskussa.

    Hiljainen tuuli heilautteli kevyimpien puiden oksia, jostain kuului haavan havinaakin. Kattilassa porisi pasta carbonara, suoraan pussista kaadettuna. Pakko, koska kalaa ei toistaiseksi ole tullut. Ruokaa odotellessa selailin Metsähallituksen retkikarttaa puhelimesta. Pidin näköjään leiriä pienvesien lähiympäristöksi merkatulla alueella. Vasta nyt huomasin, kuinka paljon olin kulkenut kiinnostavien kohteiden ohi eilisellä patikoinnilla. Korpivaaran laella oli useita luonnonmuistomerkkejä ja soramontun yläpuolella kivipaasi, jonka olin eilen täysin ohittanut. Tuntui hassulta, että olin pitänyt aluetta vuosia tavallisena talousmetsänä, vaikka kartalla oli useita merkintöjä mielenkiintoisista paikoista. Täytyisi joskus palata tutkimaan niitä ajan kanssa.

    Istuin rantatörmällä ja odotin näkeväni pintovan harjuksen. Kalaakaan en ollut vielä saanut, tosin eilinen onnistunut riistalaukaus lämmitti kyllä edelleen mieltä. Olinko lie ikinä jäänyt kalatta tältä joelta? Perhokalastusta olin harrastanut jo muutaman vuoden, ehkä neljä. Metsästyksen osalta menossa oli vasta toinen syksy. Varsin kokematon molemmissa lajeissa. Metsästyksen aloituksesta lähtien olen haaveillut metsästyskoirasta, varsinkin Suomen pystykorvasta. Olisi mahtava Järvisen tavoin kulkea kairoja, hiippailla koiran haukulle rihlakon kanssa ja saaliiksi upea ukkometso. Heh, olen mie kyllä hyvä haaveilija. Otin rennomman asennon ja jäin odottelemaan kalan tuikkia.

    Täällä lähiluonnossa tulee aina ihmeteltyä, että miksi ihminen haluaa usein lähteä johonkin kauas. Kuten itsekin haaveilen Finnmarkin vaelluksesta. Olen ajatellut, että me ei ehkä tunneta lähiluontoa riittävän hyvin. Sosiaalinenmedia, lehdet ja tv-sarjat kertovat Ruotsin lapin hyvistä riistamaista, Norjan kalaisista tunturijärvistä ja niin edelleen. Meidän pitäisi enemmän tutkia lähiluonnon tarjontaa. Se voi tuottaa paljon positiivisia yllätyksiä.

    Pötköttelin mättäällä ja olin juuri nukahtamaisillaan, kun kuulin jämäkän molskahduksen. Mikäs hitto se tuo oli? Nostin päätäni ja katsoin suvantoon. Ehdin nähdä ympärilleen laajenevat tuikkirenkaat. Pöläytin piposta kuivat havunneulaset ja mustikan lehdet ja vedin sen paremmin päähäni. Jäin tuijottamaan vettä, josko kala pintoisi uudelleen. Pinta rikkoutui ja kala näyttäytyi jälleen. Jotakin se suvannon emäntä pintakalvolta syöpi.

    Nousin varovasti seisomaan ja lähestyin rantaa. Tarkistin takaheittotilan, sitä ei ollut paljoa. Perho tipahti veteen kuin höyhen, lähti lipumaan virran mukana. Ei kelvannut. Mikä kumma tässä nyt mättää. Yleensä, kun olen pintovan kalan nähnyt ja tarjonnut sille pikkumustaa, niin aina on kelvannut. Tutkin perhoani, tutkin rasiaa. Vaihdoin hieman erilaiseen, johonkin joka on tullut joskus jonkun kaupan setin mukana, johonkin jota ei ole ikinä käytetty. Jälleen hyvä heitto, syötti lipui kohti kalan oletettua asentopaikkaa. Kuului tsup, perho katosi, nostin vapaa ja kala oli kiinni. Komea harjus teki ison loikan veden pinnan yläpuolelle, pääsikö irti? Mietin hetken, mutta samalla tunsin siiman jälleen kiristyvän.

    Haavissa pötkötteli kerrassaan komea harjus, nimenomaan se suvannon emäntä tai miksei ukkokin. Pidin kalaa hetken vedessä, katselin sen korkeaa selkäevää. Tällaisen takia tänne oli tultu. Harjus potkaisi, päästin irti pyrstöstä ja se katosi syvyyksiin. Tuntui oikealta vapauttaa tämä kala.

    Katsoin suvantoon, näin jälleen jonkun pintovan, jätetään ensi kertaan. Otin pipon päästäni, kiitin kalajumalia, tai jotain, ehkä metsää, ehkä luontoäitiä. Palasin leiriin, laitoin vielä kahvit tulille. Otan vielä oman hetken, ennen kuin alan purkamaan leiriä ja palaan takaisin arkeen. Istahdin mättäälle retkikeittimen viereen. Kyllä tämmöisen reissun voi tehdä toistekin. Yökin sujui mukavasti, vaikka joku se vähän säikyttelikin, naureskelin itsekseni.

    Nostin rinkan selkääni ja lähdin tarpomaan kohti autoa. Olin ylittänyt itseni, ollut ensimmäisen yöni yksin teltassa luonnon keskellä. Retki oli tarjonnut valtavasti, onnistuneen riistalaukauksen, upean harjuksen ja roppakaupalla hyvää mieltä. Tästä on hyvä palata jälleen arjen askareisiin.

  • Löytyykö pojalle perhokalastuksen kipinä?

    Löytyykö pojalle perhokalastuksen kipinä?

    Meillä oli edessä kokonainen lauantai perhokalastuksen parissa.
    Ainoa toive retkelle oli, että saisin pojalle muutaman onnistumisen, jotta hänessä voisi syttyä jonkinlainen perhokalastajan kipinä.
    Ajelimme kohteeseen, ajoimme auton minulle tuttuun parkkiin, puimme kahluuhousut ja kasailimme kamppeet reppuihin. Meillä oli käytössä kaksi Visionin EKA vapaa, toinen #3 ja 7 jalkainen, toinen #4 ja noin 8 jalkainen. Laitoimme kolmosluokkaiseen kelan, jossa oli hyvin pintaperhostukseen toimiva siima ja neloseen taas kela, jossa minulla oli Vibe 85 jatkeena nymfisetti. Ajattelin, että voisimme vuorotellen kalastella eri tyylejä ja tämä ajatus osoittautui toimivaksi.
    Kummallakin pystyi heittämään pinturia, mutta toisella nymfaaminen oli hankalampaa.

    Käveltiin joki varteen ja koskipaikalle, josta olen kerran aikaisemmin saanut nymfikalan. Laitettiin pinturisettiin musta liitsi ja nymfisettiin pojan kaverin luona sitoma kuulapäinen perho. Huomasin, että tämä perho ei kuulapäästä huolimatta tahdo upota, koska siinä oli pyrstökarvaa sen verran paljon. Kalastaessa huomasin, että kosken sivussa pienessä peilissä kävi tuikki. Kas, kala pintoo tämmöisessäkin vedessä. Vaihdoin nymfisettiin pienen mustan klinkhammerin ja heitin muutaman heiton. Kohta oli kala kiinni ja väsytyksen jälkeen komea reilu 30 cm harjus haavissa. Siitä peli auki, tosin vain minulle. Jatkettiin alemmaksi, näytin pojalle paikan, josta sain ensimmäisen perhotaimenen ja ihasteltiin kirkasvetistä jokea ja miljöötä. Jatkettiin edelleen joki vartta alemmaksi, kunnes saavuttiin rauhalliselle nivalle. Istahdettiin hetkeksi alas ja tutkittiin, näkyisikö tuikkeja. Niva oli hiljainen. Annoin pojalle luvan haravoida liitsillä. Jätin tavarat rantatörmälle ja kävin katsomassa alempaa. En ehtinyt kauaa tutkailla, kun näin tuikin ja pyysin pojankin katsomaan. Samaan aikaan hieman alempana valtava kurki tallusteli ja lähti lentoon. Kamera oli tietenkin repun luona.

    Poika jäi ”vahtimaan” tuikkeja, kun minä kipitin repulle vaihtamaan tuoreen 5x perukkeen ja siihen mehevän mustan klinkhammerin valkoisella hatulla. Annoin kunnian pojalleni yrittää lähempää tuikkia. Syksyllä toisella johkalla heitossa oli vielä paljon tekemistä, eikä silloin saanut perhoa kalan kohdalle. Nyt heittoa on harjoiteltu kotipihalla, joten se tuntui sujuvan hieman paremmin. Kerran tai kaksi kala kävi yrittämässä, mutta tartutus ei onnistunut. Hetken rauhoitus ja kala tuikki jälleen. Uusi heitto kalan yläpuolelle, perho lipui virran mukana ja kohta katosi pinnan alle. Vapa ylös ja kala oli kiinni. Pojan hymy oli korviin saakka. Koitin isänä neuvoa, miten väsytetään ja hän sai ohjattua kalan rantaan hieman alemmas, jossa olin. Sain kalan haaviin ja menin pojan luo. Mahtava, kerrassaan mahtava harjus pintasyönnistä. Mitallinen 35 cm harjus oli haavissa. Hetken pohdittiin, otetaanko ruoaksi, mutta päätettiin kuvan jälkeen päästää takaisin. Ehkä se oli parempi niin. Hieman ylempänä tuikki uusi kala, tai oli tuikkinut jo aikaisemminkin. Kala oli hieman vaikeammassa paikassa, joten heitot eivät napsuneet oikein kohdilleen ja oli muutoinkin ongelmia siiman kanssa. Sanoin pojalle, että lähdetään ruoan tekoon ja annetaan paikan rauhoittua. Juuri kun oltiin lähdössä, kala tuikkasi. Sanoin pojalle, että annappa minun yrittää. Hiippailin lähemmäksi rantapusikossa ja sain heitettyä juuri tuikin yläpuolelle. Ensimmäinen heitto oli onnistunut ja kala tartutettu. Sain haavittua vikkelän harjuksen ja tämä osoittautui hieman pienemmäksi, mutta +30 cm kuitenkin. Lähdimme ruoan tekoon.

    Ruokailun aikana huomasimme, että niva hiljeni, eikä enää uusia tuikkeja tullut. Voi olla, että kaloja oli vain ne kaksi. Muut ovat jo lähteneet kovempiin koskipaikkoihin. Niin lähdimme mekin. Jätimme roskat autolle ja jatkoimme ylävirtaan. Nymfailtiin ja tarkkailtiin pintakäyntejä. Joessa oli pieni matalahko laajentuma jonka yläpuolella kovempi kuohu. Sanoin pojalle, että kokeileppa varsin tuosta nymfillä, eikä aikakaan kun oli jälleen mitan täyttävä harjus kiinni. Päästettiin tämäkin kala takaisin kasvamaan ja jatkettiin ylemmäksi. Noin 10 metriä ylempänä pojalla oli jälleen kala kiinni, nyt hieman pienempi mutta kuitenkin yli 30 cm harjus. On ihmeellinen retki, kun kaikki harjukset yli 30 cm. Luulisi, että pojan perhokalastuskipinä olisi ainakin jokseenkin iskenyt, kun on tullut näin monta hienoa onnistumista.

    Monesti kokeneet perhokalastajat sanovat, että ei enää näillä kilometreillä kalan koolla, tai edes kalan saannilla ole niinkään merkitystä. Pääasia on mukava retki hyvässä porukassa tai sitten yksinään. Mulla on ollut jollain tapaa alusta saakka se ajatusmaailma, että en tavoittele mahdollisimman suurta kalaa. Toki kirjaan ylös saadut kalat ja niiden pituudet. Lähijokien koskikalastus on itselle c&r kalastusta, joten siksikään sillä ei ole väliä, onko kala 30 cm vai 35 cm. Ajattelen ehkä enemmän sen vesistön kautta sitä asiaa. Tältä joelta on tullut useita yli 30 cm harjuksia ja muutamia pieniä luonnon taimenia, niin ajattelen, että joki voi ihan hyvin ja siinä on mahdollisuudet kalalla kasvaa. Oikeastaan ainoa este kasvulle ovat mato-onkimiehet. En voi varmasti sanoa, että kyseisellä joella tätä harrastetaan, mutta pieni epäilys ja pelko siitä on. Mikäli sitä harrastetaan ja kesän aikana useita 20-25 cm taimenia napsitaan pannulle, niin kyllähän se verottaa sitä kantaa. Toki kyseisessä joessa on varmasti sekä että, paikallista purotaimen kantaa ja myös vaeltavaa järvitaimen kantaa.

    Jatkoimme matkaa ylemmäksi ja ihastelimme joki uomaa ja sen kirkasta vettä. Seutu on pitkälti ojittamatonta, joten vesistö on säilynyt hyvänä. Tärpit hiljeni ja vettä alkoi ripotella. Kävelimme ylemmäksi mukavan niemen nokkaan kuusten alle kahvitauolle. Keittelin kaasukeittimellä ensin pojalle kaakaoveden ja sitten pannukahvit. Välipalaksi söimme ylihyvät munkit ja vähän suklaata. Tämä on joen kohta, joka on omaan silmään näyttänyt hyvältä kalapaikalta. Tämä on nyt neljäs kerta, kun käyn tässä kohdin. Aikaisemmilla retkillä kalahavaintoja ei ole ollut tässä mutkassa ja sitä olen ihmetellyt kovasti. Sade alkoi heikentyä ja aurinko pilkotti pilvien raosta. Huomasin, että ihan kosken niskalla pintoi kala. Tuikki tuli myös joen vastarannalla ja hieman myöhemmin muutamissa muissakin kohdissa. Poika halusi kokeilla ensin niskalla olevaa kalaa ja hän laskeutui rantaveteen. Paikka oli hankala, kun takaheittoa ei voinut tehdä. Perho kävikin välillä puussa ja milloin missäkin, mutta tuikkivaa kalaa hän ei saanut siiman päähän. Annettiin tilanteen rauhoittua ja hetken päästä niskalla oleva kala taas pintoi. Mie otin pinturisetin ja laskeuduin rantaveteen. Sain heitettyä hyvin kalan eteen ja tärppi tuli. Perhossa oli kiinni pieni taimen, ehkä 20 cm. Minulle ensimmäinen pinturitaimen.

    Noin viisi metriä ylempänä oli pari tuikkia, joita poika alkoi yrittämään. Huomasin, että kala yritti tärpätä muutaman kerran, mutta hän ei saanut tartutettua. Ajattelin, että varmaan jokin tosi pieni kala. Pojan kärsivällisyyden loputtua annoimme tilanteen rauhoittua ja kokeilin itse. Sain siitä pienen särkikalan, ehkä seipi? Mysteeriksi jäi, kuka pintoi joen vastarannalla, koska se oli taas samantyylinen tuikki, mitä aiemmin rauhallisella nivalla.

    Jatkettiin jokea ylemmäksi, jossa en itsekään ollut ennen käynyt. Yhdestä rännimäisesti koskesta tuli oppikirjamaisesti kaksi harjusta. Toinen tuli kosken loppuosasta ja toinen ihan niskalta, kumpikin nymfaamalla.

    Paluumatkalla vuoroteltiin poikani kanssa, toinen heitti liitsiä ja toinen nymfaili. Jonkin matkaa ennen autoa huomasin, että pojalla oli vapa hieman kaarella ja kala potki siiman päässä. Kävelin hänen luokseen ja saatiin haavittua pieni taimen. Pojan ensimmäinen taimen.

    Uskon, että tämä retki sytytti pojassa perhokalastajan kipinän. Hän on parin kaverinsa kanssa kalastanut virveleillä haukea ja ahventakin tämän kesän aikana ja sanoin, että näiden ei tarvitse sulkea pois toisiaan. Kehotin pitämään kiinni myös siitä harrastuksesta. 🙂

    Harjus
    Kirkas vesi
    Taimen vai purotaimen?
  • Alkukesän huuma vai merkittävä kehitys?

    Alkukesän huuma vai merkittävä kehitys?

    Onko sattumaa vai olenko kehittynyt perhokalastajana? Olenko oppinut jotain merkittävää, vai onko tuuri ollut myötä. Varmaan molempia.
    Olen tehnyt nyt kesäkeleillä kolme retkeä kahdelle eri joelle. Näitä aiemmin oli muutama pisto Tikkasenkarille ja aiemmin keväällä hankikorrikalastusta hieman kauempana. Ne kaikki olivat tyhjänpyyntiä.

    Niin, siis kolme retkeä kahdelle eri joelle. Jokaisella retkellä haavissa on käynyt taimen tai tammukka, sekä muutama harjus. Yksi harjus on ollut jopa mitan täyttävä, mutta se tuli toukokuussa kun oli vielä rauhoitusaika.

    Mutta mitä ihmettä? Kolme taimenta, ei isoja mutta rasvaevällisiä kaloja kuitenkin. Mitat 20-25 cm. Olen ajatellut, että pientenkin taimenten kanta on niin heikko, että niitä tulee ehkä kerran kesässä tai kahdessa. Sellainen 25-30 cm taimen on jo ihan eri kaveri siiman päässä, kuin saman tai hieman isomman kokoluokan harjus. Harjukset on ollut mitoiltaan 15-35 cm väliltä. Tämän kokoluokan kalat ovat monelle sellaisia, että ei niitä merkata edes ylös. Mitättömiä.
    Meitsille nämä ovat tärkeitä onnistumisia.

    Tämän kesän fokuksena on 1 + 3. Tarkoittaa, että pääfokus on yhdessä joessa ja tarpeen mukaan kolme muuta. Olen tehnyt nyt kaksi retkeä pääkohteeseen ja yhden retken toisaalle. Sekin tuli hieman sattumalta, kun oli työkohde joen lähellä. Toukokuun 22 päivä ja lämpöä oli yli 20c*. Vedenlämpötila joessa noin +12c*. Joitain koskikorentoja oli liikkeellä, sekä hieman hyttysiä. Syksyltä tutulla suvannolla, tai olisiko se kuitenkin niva, harjukset söivät pinnasta. Minun epäilys on, että harjukset olivat jo suorittaneet kudun ja olivat nyt nälkäisinä tankkaamassa pinnasta koskikorentoa, ehkä jotain hoikkakorria?

    Muutamaa kokeilin pinturilla ja emergenteillä ja haaviin astikin tuli.
    Se tuli kuitenkin huomattua, että eivät ottaneet ihan jokaiseen heittoon. Myöhemmin ylempää joelta tuli mustaan liitsiin pieni taimen. Kaksi muuta reissua on suuntautunut niin kutsutulle pikkujohkalle.
    Ensin toukokuun lopussa ja toinen viikkoa myöhemmin kesäkuun alussa. Retkien välissä vesi oli laskenut hieman ja lämmennyt pari astetta. Ensimmäisellä retkellä kaikki kolme kalaa (yksi taimen ja kaksi harjusta) tulivat matalahkosta ja suhteellisen rauhallisesta virrasta liitsillä.
    Toisella retkellä tämä kohta oli täysin tyhjä, ehkä vesi oli laskenut juuri kriittisesti. Kalat löytyivät puolen yön aikaan kovemmasta koskesta kiventakusista nymfaamalla. Perhona oli Phaesent tail black jig. Kerroin retkellä aikaisemmin kameralle, että en ole juuri saanut kaloja paljon kehutuista kiventakusista ja eipä mennyt kauaa, kun alkoi tulla. Yksi harjuksista oli 33 cm ja pari pienempää. Tämän kertainen taimen oli kauden isoin, 25 cm.

    Alkukausi on ollut täynnä onnistumisia. Retket ovat olleet antoisia muutoinkin. Olen saanut nauttia hyvää pannukahvia, seurata lintuja, ihmetellä mihin rantasipi on jatkuvasti menossa ja olla vain, ajattelematta työasioita tai muita murheita.

    Youtube – Alkukesän idylli

  • Kahvia ja keloja – Kaasu lopussa ja ennätys harjus

    Kahvia ja keloja – Kaasu lopussa ja ennätys harjus

    Tässä videota Kahvia ja keloja sarjan jaksosta Kaasu lopussa ja ennätys harjus.

  • A E. Järvisen jäljillä Pomokairassa

    A E. Järvisen jäljillä Pomokairassa

    Olin nyt liikenteessä uuden tuttavan, Juhon kanssa. Honda HR-V kuljetti meitä nelostietä kohti Aarne Erkki Järvisen kulkemia kairoja. Olemme matkalla Pomokairaan pienelle joelle. Juttelemme autossa niitä näitä kalastuksesta ja töistä. Noin kahden tunnin ajomatkan päätteeksi päädymme osittain huono kuntoiselle metsätielle, jota kuljemme vielä
    hetken. Juho ajaa auton tien sivuun kukkulalla, jossa on joitain vuosia sitten tehty rajuja hakkuita. Nyt ympärillä kasvoi nuoria mäntyjä, kuusia ja koivuja. Hakkuun yhteydessä ei oltu tehty ehkä kovin rajuja maan muokkauksia, kun alueella näkyi katajaa ja muutenkin vanhoja haapoja oli säästetty. Puimme autolla kahluuhousut, kasasimme perhovavat ja puheltiin hieman varusteista. Minä olin oppipoikana.
    Toveri päätti jo autolla, että lähtee liikkeelle kalvoroikkujalla, Klinkhammerilla. Minä puolestaan ajattelin valita perhon vasta joella.

    Minun ajatuksissani pinturi kaivetaan esiin silloin, jos näen pintovan kalan.

    Talsimme yli hakkuun ja tulimme vanhaan metsään. Jokirannat ovat jätetty jo kauan rauhaan hakkuilta, joten ne ovat tyypillisesti varttuneita sekametsiä, joissa sulassa sovussa kasvaa koivut, haavat, männyt ja kuuset. Lahopuita on joka puolella. Oikealle avautui harva puinen räme, jonka pohja loisti valkoisenaan kukkivia suovilloja. Saavuimme jokirantaan lyhyen kävelyn päätteeksi. Kaveri meni alavirran
    puolelle, kun itse jäin ihmettelemään jokea ja miettimään perho valintaani.
    Vesi oli kirkkaampaa, kuin meidän joet keskimäärin. Pomokairassa on tehty suhteellisen vähän metsä- ja suo-ojituksia, joten ravinnekuormaa on vähemmän. Joki oli melko matala, mutta kuitenkin monimuotoinen. Välillä oli ihan nilkkavesi, mutta syvempiä monttujakin tuntui olevan. Aloitin kalastelun uppoperholla.

    Pintovia kaloja ei näkynyt, mutta kaverin siirtyessä yläpuolelleni, minun pintaperho filosofiaa vastoin tärppejä kaverille tuli. Hetken tätä seuratessa vaihdoin itsekin klinkhammerin siiman päähän. Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Etenimme jokea ylöspäin, vuorotellen toinen ylempänä ja toinen alempana. Toverilla oli jo useampi tärppi, kuin minä odottelin vasta ensimmäistä. Välillä syvemmällä käydessä sain todeta, että kahluuhousuni vuotavat, vaikka olen niitä tallissa kovasti paikkaillut.

    Tein siirtymät välillä rannan kautta ja sain ihastella jokitörmän kukkia. Violettina hehkuvia metsäkurjenpolvia ja lapin maakuntakukkana tunnettua kulleroa.

    Vaihdoin siimaan oliivin vihreän larvan ja heitin ylävirtaan. Vihdoin, ensimmäinen tärppi meikäläiselle. Pieni harjus oli kelpuuttanut larvan ja juuri kuin olin ottamassa kalaa käteen, se karkuutti itsensä. Hyvä niin.

    Päätimme yhteistuumin siirtyä aloitus paikan alapuolelle, joten rantauduimme ja lähdimme kävelemään tulosuuntaan. Ihastelin matkalla valkoisenaan hehkuvaa suota, valkoisia metsätähtiä ja ruohokanukoita. Löysimpäs matkalla myös metsäorvokkeja ja kukkivia hilloja. Kalastelun osalta hiljaiselo minun osalta jatkui, kun kaverilla pinturiin iski pieniä harjuksia, sekä yksi puronieriä. Vaihdoin melko tiheään perhoa ja olin hieman hukassa. Kaveri sai kalaa pinturilla, mutta mie en. En luottanut riittävästi omaan vaistoon. Mietin jatkuvasti, että olisin
    väsännyt monofiili setin ja alkanut lirkkiä kiventakusia. Tätä en kuitenkaan tehnyt. Seuraava tärppi tuli alempana ja se oli puronieriä. Otin kalan hengiltä, suolistin ja otin mukaan. Ajattelin, että pakkohan tätä on maistaa, kun on paljon kehuttu. Puronieriä tärppäsi jälleen minun kohdalla uppoperhoon, vihreä runkoiseen, messinkikuulalla olevaan orange tagiin.

    Jokin lintu visersi silloin tällöin, välillä oli äänekkäämpääkin konserttia, mutta en tunnistanut lintuja. Ihastelin rannan kasvustoa, vastarannan jänkää ja kesäistä yötä. Kellohan oli jo kohta puolen yön.

    Joki oli miellyttävä kalastaa. Paljon pieniä suvantokohtia, mutta muutamia vuolaampia kuohujakin löytyi. Kalat tuntuivat olevan rauhallisissa virran osissa, mutta olivat pieniä. Johtuikohan joen mataluudesta? Kalastelimme jokea alas päin, ilman tärppejä. Minulla housut oli vuotanut jo runsaammin vettä lahkeisiin, joten
    fiilis sen osalta ei ollut ihan parhaimmillaan. Lisäksi usean tunnin kalastelu, mutta vähäiset tärpit alkoivat hieman turhauttamaan.
    Keli oli melko pilvinen, meinaten välillä kirkastua, mutta ei sitten kuitenkaan. Olin tehnyt perhon vaihdossa varmaan jonkinlaisen oman ennätykseni. Oli ristiriitainen olo. Juho oli jäänyt hieman ylemmäs, kun minä kävin alempana kalastamassa erästä rauhallista kohtaa. Seisoin joessa jalat märkinä ja otin aikalisän. Mietin miten jatkaisin tästä. Katselin perhorasiaa ja silmääni osui urbaanille kirjolohelle kelvannut pinkki leetchi. Otin paksuksi kuluneesta kartioperukkeesta 0.16 tipin pois ja sidoin leechin siiman päähän. Ensimmäinen heitto ja heti joku yritti perhoon. Muutama heitto lisää ja kohta oli illan toinen harjus kiinni. Oiskhan se ollut noin 20 cm. Tämä toi kummasti lisää virtaa tekemiseen. Heittelin siinä hetken ja lähdin ylös päin, missä kaverikin oli. Päästyäni hänen luo, hän kertoi, että oli ollut kiinni isompi kala, oli vetänyt vavankin ihan kaarelle, mutta oli päässyt irti. Epäselväksi jäi mikä
    kala se oli. Niin sehän tässä jäi mainitsematta, että kaverihan sai ylempänä komean, noin 30 cm luonnon taimenen. Hetken juteltiin ja mie heittelin leetchiä. Kohta oli taas harjus kiinni ja itsevarmuus tekemiseen kasvoi entisestään.

    Illan mittaan tajusin sen, että aina ei sama tyyli toimi kaikilla kalastajilla. Minulla alkoi väsy ja nälkä jo painamaan. Ei oltu paisteltu makkaraa, eikä keitelty kahvia. Päätimme, että kalastellaan hiljakseen aloituspaikkaan asti ja lähdemme sitten autolle. Sain lähellä aloituspaikkaa leetchiin vielä yhden harjuksen, joka oli itselle tämän reissun isoin. Leetchi on melko helppo ja kiva perho. Ei tarvi siimojen suhteen erityistä värkkäämistä ja sen uittokin on suhteellisen helppoa. Olen kokeillut sitä poikkivirran lisäksi myös ylävirtaan ja suoraan alavirtaankin. Parhaat tulokset on tullut, kun on heittänyt poikkivirtaan ja antanut sieltä valua perhosiiman vetävänä alaspäin ja lopulta suoristuen nokka kohti kalastajaa. Tärpit on tullut yleensä lähes suoraan alavirrassa. 

    Olen pohtinut myös harjuksia ja niiden kantaa. Etenkin Rovaniemen pienillä joilla. Perhokalastus urani aikana en ole saanut montaa mitallista harjusta. Yhden, sen ensimmäisen otin ruokakalaksi viime vuoden kesäkuussa. Muutoin harjukset ovat jääneet kasvamaan. Olen ajatellut mielessäni, että koskikalastus on fiilistelyä, harrastelua ja enimmiten C&R kalastusta. Vaikka tulisikin yli 35 cm harjus, laskisin takaisin. Ruokakalat ovat sitten erikseen. Esimerkiksi ahven, hauki ja miksei myös kirjolohi. Kirjolohen kalastus on myös hieman ristiriitainen omassa mielessäni, koska en kannata sen kasvatusta ja istuttamista. Toki on kirjolohi suomalaisessa keittiössä parempi vaihtoehto, kuin norjan lohi.

    Yön kalastelut oli kalasteltu ja tulimme autolle kahden jälkeen yöllä. Likomärät kahluukamat pois ja kuivaa vaatetta päälle. Kylmälaukusta vettä ja evästä ja niin lähdettiin kotimatkalle.

  • Juhannusaaton aattoa uudella joella

    Olen jälleen uusilla vesillä. Olo on välillä ristiriitainen, kun pitäisi keskittyä muutamaan paikkaan, mutta seikkailuvietti vetää kuitenkin tutkimaan uusia vesiä. Ajoa tänne oli vajaa tunti, varmaan 45 minuuttia. Pitkän soratien päätteeksi löysin autolle parkin, josta joelle ja läheiselle koskipaikalle oli kävelyä noin 200 metriä. Laittelin autolla kahluuhousut ja kengät, laitoin kameran jalustalle, viritin gopron pääpantaan, kasasin perhovavan, mutta en laittanut vielä perhoa. Käveleskelin odottavin mielin joelle. Tässä kohtaan oli alueen yksi harvoja ojittamattomia kohtia. Tien vieressä hoidettua metsää, mutta mitä lähemmäs jokea pääsin, sitä luonnonmukaisemmaksi luonto vaihtui. Koskipaikka oli kerrassaan hienon näköinen. Virtaus on melko rauhallinen, joten pintoviakin kaloja voisi olla odotettavissa, mikäli hyönteistä kuoriutuu. Kello oli ilta seitsemän korvilla, kun pääsin jokirantaan. Fiilistelin ja katselin jokea ylös ja alas päin. Mietin, millä tyylillä ja perholla alan kalastelemaan. Minulla oli heittosiiman päässä valmiiksi 5X kartioperuke, joten sidoin siihen ruskeahkon nymfin. Hetken kalasteltua, totesin jälleen, että lirkkiminen ei ole hyvä heittosiiman kanssa, kun tuntumaa perhoon ei ole ollenkaan. Päätin vaihtaa monofiili Nymfisetin. Euronymfaamalla lähdin haravoimaan koskea ylöspäin. Kahluuhousujen kenkäosat tuntui pitävän veden ihan hyvin. Vesi oli semi kirkasta ja ilta-auringossa laseilla näki hienosti pohjan kivikkoa. Pohja oli melko karua kivistä, eikä niin tummaa ja mutaista, mitä joissakin paikoissa olen tavannut. En ole ostanut kalastukseen erikseen laseja, vaan kaivoin autotallista joskus lidlistä ostamani urheilulasit. Niissä oranssi linssi on toiminut yllättävän hyvin kalastuksessa. Mulla on ollut ajatuksena, että hankin mahdollisimman vähän pelkästään kalastukseen osoitettua varustetta. Yhtäkkiä nymfiin tuli tärppi ja vastaisku oli reilusti ylimitoitettu. Noin 15 cm pieni harjus oli perhossa kiinni ja lennähti pitkälle alavirtaan. Pikkujohkalla edelliset harjukset on tullut nymfaamalla joko kohdalta, tai alavirran puolelta. Tämä tuli kuitenkin reilusti ylävirrasta.

    Hetken ajan päästä huomasin hieman ylempänä uppokiven vieressä pintovan kalan. Ei tainnut iso olla, mutta selvästi oli ruokailemassa. Yritin heittää kalalle nymfiä, mutta ei kelvannut. Kävin rannassa vaihtamassa kartioperukkeen ja laitoin pienen pintaperhon, jonka olen ostanut New Yorkin Orviksen liikkeestä. Kala yritti ensimmäiseen heittoon, joka osui kohdalle. Ei tarttunut. Muutama heitto uudestaan ja kala oli kiinni. Jälleen ylimitoitettu vastaisku ja noin 20 cm harjus tällä kertaa. Tässä kohtaan oli selkeästi syvempää, kuin alempana, joten isompaakin olisi voinut odottaa. Juuri paikatut kahluuhousut vuotivat jälleen oikean jalan pohkeesta. Sukka oli täynnä vettä, kun pääsin takaisin rantaan. Kuljin vielä pienen matkan jokea ylös päin etsien pintovaa kalaa, mutta tuloksetta.

    Lähdin autolle tutkimaan karttaa. Autolle kävellessä pohdin joen kokoa. Onko tämän kokoisessa joessa isompia kaloja? Pitäisikö minun hakeutua isommille vesille, jos haluan ruokakalaa? Haluanko edes ruokakalaa? Minun ajatusmaailma on kääntynyt niin, että koskikalastuksessa ei ole kyse ruokakalan hankinnasta. Koskella ja ylipäänsä vaelluskalojen kalastuksessa haetaan luontokokemuksia. Tavoitteeni olisikin löytää rinnalle hyvä ahven paikka, josta sitten voisi savuahvenet ja hauet pyytää ruokapöytään asti. Ahven tosiaan savustuspönttöön tai pannulle ja hauesta puolestaan kalapullia.

    Sääskiä oli runsain määrin, hörppäsin autolla vähän vettä ja söin välipalapatukan. Menin kuskin penkille ja tutkin karttaa. Löysin kohdan, jossa joki käy kapeana ja levenee sitten suvantoon. Minulle on kerrottu, että suvannoista löytyy isoja harreja. Näin on ainakin käsivarren erämaassa, mutta kuulemma täälläkin. Ajelin ylemmäs ja lähdin kävelemään kohti jokea. Kävellessä huomasin kartasta, että katsoin väärin. Eihän siihen oltu merkattu koskea ollenkaan. No päätin käydä katsomassa ja ajattelin, että keitän kuitenkin kahvit suvannon rannalla. Suvannon levetessä veteen piirtyi tuikkeja tuon tuosta. Ihmeissäni katselin, että mitä kaloja siinä ruokailee niin valtavasti. En nähnyt kaloja ja yritin tarjota niille pintaperhoa, joka oli perhosetissä kiinni valmiiksi. Kalat yrittivät ottaa perhoa, mutta ei tärpännyt. Päädyin siihen, että ne olivat jotain erittäin pieniä. Hetken kalasteltua laitoin kahvivedet tulille, veden kiehuessa kahvin pöhöt pannuun. Kahvia odotellessa viritin virvelin esille ja siihen Meps 2 Black Fury. Lippa, jolla sain taannoin pienen taimenen Rovaniemen pohjoiskairasta. Heti rantaan seurasi virkeä hauki. Heitin toisen ja kolmannen ja sitten se ampasi vauhtiin. Tärppäsi ihan rannasta ja lähti kohti suvantoa. Jarru ulvoi, tuli mieleen Hans Lidmanin kirjoitukset, kun hänellä oli isot taimenet kiinni. Tai taisi Järvinenkin joskus mainita jarrun ulvovan, kun Tuntsan lohi oli tärpännyt. Yli viiden minuutin väsyttelyn jälkeen sain hauen haaviin, lipan irrotettua suonipihdeillä ja vapautettua. Heitin uudestaan ylävirtaan ja taas tärppi. Kullanvihertävä kylki välähti ja hauki ampaisi jälleen kohti suvantoa. Tämän kanssa hetken tapeltua se katkaisi siimat ja Black Fury oli hauen oma. Harmitti vietävästi.

    Haukitaistelujen jälkeen kahvi alkoikin olla valmista, joten pääsin vihdoin istahtamaan ja nauttimaan paikallisen leipomon voisilmäpullaa yhdessä pannukahvin kanssa. Maisema suvannolle oli kaunis, ilma oli kaunis. Kesäinen myöhäisilta. Suvannon suhteen luovutin. Uskoin, että siinä oli pientä särkikalaa, ehkä ahventa ja sitten haukia. Harjukset ja taimenet olivat muualla.

    Palasin autolle takaisin ja nyt vaihdoin märät kahluuhousut pois. Oikeasta lahkeesta sai ihan lorotella vettä pois. Päätin, että kokeilen vielä paikata saumaa laajemmalti ja jos sitten vielä vuotaa, ostan uudet. Katselin karttaa ja totesin, että ylös päin ei enää kannate mennä. Hieman alempana joki käy melko lähellä tietä, joten päätin käydä katsomassa sen. Kello läheni jo ilta yhtätoista, olin aloitellut seitsemän aikaan. Paras kiihko kalastukseen oli jo laantunut. Tien viereisellä joki pätkällä käveleskelin vähän matkaa ylös ja sitten takaisin alas. En oikein tiennyt mitä yrittäisin. En jaksanut vaihtaa kartioperuketta nymfisettiin. Palasin autolle, kävin vielä yhden sillan kohdan katsomassa. Päätin sitten pakata kamppeet ja lähteä ajeleen kotia kohti. Matkaa oli se 45-50 minuuttia.

    Saalis oli laiha. Jos harjukset laittaisi peräkkäin, niistä tulisi juuri mitat täyttävä kala. Silti minulle jäi tunne, että tässä on potentiaalia. Joki tuntui olevan ihan kohtuullisessa kunnossa, sen mitä pohjamateriaaleista ja vedenlaadusta ymmärrän. Olen myös kuullut, että täältä on yli 40 cm harjuksia tullut.

    Reissun jälkeen palasin taas netistä löytyvään kunnostus ja kalakantojen palauttamis raporttiin. Joki oli perattu uittoa varten, uitto oli tainnut loppua 1960. Vesistö inventoitiin 1976, kunnostettiin 1980 luvun alussa ja kalakantojen kehitystä seurattiin raportissa 1986 saakka. Muutaman vuoden aikana harjus- ja taimenkannat lähtivät hyvään kasvuun, kunnostukset oli auttanut, sekä taimenen tuki-istutukset tuoneet tulosta. 1985 joen yläosilla tehtiin runsaasti suo-ojituksia ja tämän seurauksena vedenlaatu huononi merkittävästi ja harjus- ja taimenkannat romahtivat 70-90 %. Tätä lukiessa tuli erittäin ristiriitainen fiilis. Ensin kunnostettiin metsätalouden jälkiä ja sitten tuli tehometsätalous, joka pilasi täysin hyvän työn. Nykypäivänäkin metsähallitus on samaan tapaan hieman ristiriitainen yhtiö. Toisessa päässä kunnostetaa, ennallistetaan, kun samaan aikaan toisessa päässä hakataan metsää, minkä keretään. En ole metsätalouden vastustaja, mutta olen tehometsätalouden vastustaja. Metsätaloutta tarvitaan, mutta toivottavasti tulevaisuudessa huomattavasti vähemmän. Se on meistä kuluttajista kiinni.

    Tuolla kyseisellä alueella kartan mukaan ainakin osa ojitetuista soista ei ole alkanut kasvamaan puuta. Eivät ole siis tuottaneet sitä, mitä on odotettu. Suomessa on tuottamattomia, ojitettuja soita arviolta 500000-1000000 hehtaaria. Näitä hiljalleen ennallistetaan.