Avainsana: Retkeily

  • Jokivarren pyy – novelli

    Jokivarren pyy – novelli

    Kokeile novellia e-kirjana: Jokivarren pyy – Juhani Moilanen.epub

    Jokivarren pyy

    Istuin autossa ja hymyilin, autoradiossa soi Popedan Pitkä kuuma kesä, vaikkakin oltiin jo syksyssä. Olin vuosia haaveillut yön tai parin retkestä metsästäen ja kalastaen. Lapsiperheen arki, lasten harrastukset ja yrittäjyys eivät olleet antanut aikaa moiselle. Muutamia yön yli retkiä kavereitten kanssa lukuun ottamatta en ollut yöpynyt ikinä metsässä yksin. Nyt minulla oli 20 vuotta vanhaan Haltin rinkkaan pakattuna teltta ja muut retkitarvikkeet. Mukana oli myös kalastus- ja metsästysvehkeitä. Elettiin syyskuun kahdennentoista aamua.

    Sammutin auton ja Mustajärven Paten laulu hiljeni. Jalkauduin autosta, olin hetken ihan liikkumatta ja kuuntelin. Kilometrien päästä kuului nelostien liikenteen ääniä. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Parkkipaikka oli tuttu monilta kalastus- ja nykyisin myös metsästysretkiltä. Suunnitelma oli selvä, kiertelisin läheisen vaaran metsiköitä, hakkuuaukeiden reunoja ja alavampia kuusikoita. Tavoitteena oli löytää kanalintu ampumaetäisyydelle. Samalla myös kävisin kurkkaamassa, mitä kahden vaaran välissä olevalla lammella olisi tarjota.

    Asettelin GoPro kameran rintavaljaisiin, sain rinkan selkääni ja lähdin haulikko kädessä kävelemään hiekkatietä tulosuuntaani. Tien kaakkoispuolella kohosi Korpivaara, vaikka se ei tähän juuri näkynytkään. Nousua olisi vajaa sata metriä, mutta rinkan ja haulikon kanssa sekin tuntuisi. Vedin raitista ilmaa sieraimiin, lehtipuut olivat jo osittain ruskassa, joku vielä loisti kesän vihreyttä. Soratie rohisi hetken kenkien alla, kunnes muutaman talitintin parvi johdatteli minut oikealle metsään, kohti vaaran lakea. Napsautin kamera kuvaamaan kävelyä ja juuri kun aloin kertomaan videolle, mitä olin tekemässä, kuului kamerasta useampi piippaus ja se sammui. Perhana, joko tästä loppui akku? En muistanut, mihin pakkasin vara-akut, tai oliko niitä ylipäänsä edes mukana. Tyydyin tilanteeseen ja jatkoin matkaa.

    Kävellessä ajatukset harhailivat ja mietin erästä unelmaani. Olin ajatellut, että joskus teen isomman vaelluksen jonnekin erämaahan, esimerkiksi Finnmarkiin tai Käsivarren erämaahan. Tämä retki oli yksi askel lähemmäksi sitä. Ensimmäinen yksin nukuttu yö luonnossa, vähän suunnistamista ja ruoan metsästämistä. Pysähdyin samalla ja tutkin hieman karttaa. Otin esille myös kompassin, mutta sen viisari heilui väkkäränä joka suuntaan. No tämä ainakin pitää uusia, jos oikeaan erämaahan meinaa, tuumasin itsekseni. Katsoin suunnan puhelimen retkikartasta ja jatkoin matkaa. Halutti sanoa, että erämaahan, mutta sitä tämä ei valitettavasti ollut.

    Olin käveleskellyt noin 20 minuuttia, kun kuulin vasemmalta alarinteestä raskaat siiven lyönnit. Vitsi, sieltä lähti joku, mutta väärään suuntaan! En nähnyt lintua, enkä näin ollen voinut olla varma lajista, mutta tämä antoi kuitenkin uskoa tulevaan. Kiersin hakkuuaukean ja ylitin metsäautotien, tien varressa lojui valkoisia muovinriekaleita ja levinnyttä poronrehua. Poronhoitoa parhaimmillaan. Tien ylitettyä alarinteen puolelle avautui pieni soramonttu. Tämä on hyvin tyypillistä suomalaisen talousmetsän ja poronhoitoalueen maisemaa. On hakkuuaukeaa, soramonttua ja rehupaalien jätteitä, mietin mielessäni. Tästä uupui enää metsään tuotu vanha pesukone ja sohva.

    Istahdin hakkuuaukean reunaan kannon nokkaan ja pyyhin hien otsaltani. Maisema pohjoisen suuntaan oli upea, alhaalla järvi ja taustalla kohosi Kuusitunturi. Nappasin puhelimella kuvan.

    Olen minäkin kukkulan valinnut tälle erämaa retkelle, hymyilin. Tunturia ne on tästäkin yrittäneet, kun on lakea myöten hakattu.

    Tutkin hetken aikaa karttaa ja katsoin suunnan. Käytin puhelimen maastokarttaa, kun kompassistakaan ei paljoa apua ollut. Olen pitänyt omaa suuntavaistoani aina hyvänä ja pärjäsin koulun suunnistustehtävissä mainiosti. Aikuisiällä en ole kuitenkaan päässyt sitä testaamaan todenteolla.

    Maasto oli kallioista ja sieltä oli upeat maisemat isomman joen takana häämöttävään erämaahan. Tuonnehan se olisi pitänyt lähteä samoilemaan, ajattelin mielessäni.

    Laskeuduin alas kohti kurun pohjalla olevaa Porokurun lampea. Rinkassa oli perhovehkeiden lisäksi myös teleskooppivirveli mahdollisia hauki- ja ahvenvesiä varten. Arvelin, että kohta voisi olla virvelille käyttöä, koska lounasaika alkoi jo kolkutella.

    Korpivaaran länsirinteet eivät tarjonneet, kuin yhden kuulohavainnon mahdollisesta kanalinnusta. Rinkassa olisi kyllä kuivamuonaa, mutta yritän ensin luonnosta. Saavuin lammen rantaan. Vesi oli yllättävän kirkasta, täällähän on voinut entisaikaan olla vaikka taimenta. Tämä puoli lammesta oli karu, hieman kivikkoinen. Rantakaistale taas kuivahkoa havumetsää, kun toisella puolella oli hieman kosteampaa soistumaa. Järvi sai vetensä länsipuolen suolähteestä. Poistin haulikosta patruunat ja laskin aseen ja rinkan järeän männyn juurelle. Otin vettä pullosta ja haukkasin palan suklaata. Hiki laskeutui otsalle.

    Olen käynyt näillä kairoilla monia päiväretkiä kalalla ja metsällä. Kalastus on painottunut Kivijoen harjuksiin ja satunnaisiin taimeniin. Metsästysretket ovat suuntautuneet Mortin kairaan, kauemmaksi nelostiestä. Korpivaara ja alueen monet järvet ja lammet ovat kuitenkin minulle tuntemattomia.

    Kiinnitin lipan siiman jatkeeksi ja heitin ensimmäisen heiton. Annoin vieheen vajota lähes pohjaan asti ja aloin kelaamaan. Ei tulosta. Muutamien tyhjien heittojen jälkeen heitin lähes rannan suuntaisesti. Sitten tärppäsi! Vapa taipui ja jarrukin ulvahti. Hauki se taitaa olla, vai olisiko iso ahven, mietin mielessäni. Kala taisteli hetken, kunnes siima löystyi ja kala oli poissa. Perhana, tuuskahdin itselleni. Pidin hetken tuumaustauon. Hauki on kyllä niin jääräpää, että yrittää varmasti uudelleen jos heitän. Kävelin rantaa hieman vasemmalle ja heitin jälleen rannan suuntaisesti. Pää ja selkä olivat hiestä märkänä äskeisen patikoinnin johdosta. Jatkoin heittelyä välillä keskelle lampea, välillä rannan suuntaisesti. Olikohan se äsken edes kala? Ei täältä tule tärpin tärppiä. Ei kyllä se täytyi olla, ei pohjakosketus noin vedä, vakuuttelin itselleni.

    Istahdin rantakivelle huilaamaan. Täällä se on tätini mieskin samoillut nuoruudessa, lähikylistä kulkenut tammukoita pyytämässä. Kyllä nämä metsät ovat kaikkea nähneet. Kivijoessakin on purouittoa harjoitettu. Savottojen pääpirtti on ollut Kivijärven itärannalla, jäänteet taitavat vieläkin löytyä sieltä.

    Heitän vielä kolme heittoa, yhden oikealle, yhden keskelle ja yhden vasemmalle. Jos ei tärppää, niin ruoaksi on pasta carbonaraa. Ensimmäinen heitto ei tuottanut tulosta. Toisella heitolla annoin jälleen lipan vajota, koska ajattelin keskellä olevan syvempää. Lähdin kelaamaan pienin nykäyksin. Joku kolahti uistimeen, oliko se pohjakivi? Yhtäkkiä jarru rääkäisi ja vapa oli kaarella, ei ollut pohjakivi, riemuitsin. Sain taisteltua kalan rantaan ja haaviin. Reilu kiloinen, mutta erittäin virkeä hauki oli saaliina tästä metsälammesta.

    Palasin asennolle ja aloin valmistella ruokaa ja nuotiota. Löysin läheltä sopivan tervaskannon ja sain tehtyä tulet. Fileoin hauen, mutta en alkanut sen kummemmin y-ruotoa nyppimään pois. Kaivoin rinkasta paistin pannun, voita ja suolaa. Tunsin eläväni.

    Porokurun lampi jäi taakse, kun lähdin jatkamaan matkaa loivasti vaaran rinnettä mukaillen. Rinkka tuntui tauon jälkeen painavalta, mutta eiköhän tähän taas totu. Kello oli noin yksi iltapäivällä ja syyskuinen aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Kivijoen suvannoille ja nivoille oli matkaa noin kolme kilometriä. Tiesin, että siellä harjus pintoisi, mutta mielessäni oli toisenlainen saalis. Jospa huomenna sitten ehtisi kalastelemaan.

    Päätin pyhittää iltapäivän haulikon kanssa kävelyyn, josko löytyisi pyy tai teeri. Lähestyin pientä suo länttiä, hiki helmeili otsassa kovan nousun jäljiltä. Välillä se tuntuu, että sitä hengästyy ihan pienestäkin. Noh, onhan tässä ollut nousua vajaan kilometrin matkalla aikalailla. Suota ympäröi korpikuusikko ja muu kostealla viihtyvä kasvillisuus. Jatkoin matkaa suopursujen keskellä. Huomasin kuusikon lomassa maassa linnun, se on pyy! Matkaa ehkä viisikymmentä, kuusikymmentä metriä. Lähemmäksi pitäisi päästä. Hiivin niin hiljaa, kuin ikinä pystyin. PAM! Kuului käsissäni olevasta haulikosta. Osuiko? Ei, lähti lentoon. Perhana vieköön, miksi en ampunut toista piippua? Sydän jyskytti rinnassa, kävelin paikkaan, johon lintua yritin ampua. Jäikö raanaaksi, vai eikö vain osunut? Kuusien lomasta en löytänyt jälkeäkään linnusta, ehkä joku sulka, mutta ei verta tai muuta erityistä. Olikohan tämä peli menetetty tältä osin?

    Kiersin pienen suon ja jatkoin hiljalleen matkaa kohti jokirantaa. Ohitin matkalla poroerotusaidan. Sotkuinen paikka eriskummallisine mökkeineen ja varastoineen. Vaihdoin haulikkoon lyijyttömät patruunat siltä varalta, että rannan lähettyvillä tapaisin vielä pyyn. Pyy viihtyy monesti korpikuusikoissa ja rantakaistaleet ovat lyijykieltoaluetta. Näin vilahduksia joesta puiden lomassa, hidastin vauhtia. Pysähdyin tiirailemaan ensin varvikkoa etualalta, ei havaintoja. Otin kaulalta kiikarit ja aloin haravoimaan lähempää jokirantaa ja myös rannan lehtipuita. Tumma pallo oli koivunoksalla melko lähellä jokea. Löysin linnun myös ilman kiikareita. Matka olisi kiväärille hyvä, mutta haulikolle aivan liian pitkä. Nyt piti tehdä suunnitelma, miten etenen lähemmäksi lintua. Riisuin varovasti rinkan maahan ja jätin muunkin ylimääräisen pois. Lähdin kiertämään oikealta kuusikon suojasta. Syke nousi, samaten hikipisaroita valui otsalla. Piru vie, että tämä on aina yhtä jännittävää. Pääsin puu kerrallaan lähemmäksi, jostain kuului korpin raakuntaa.

    Vihdoin olin noin 20 metrin päässä linnusta, toivottavasti lintu ei tipahda suoraan jokeen, silloin tulee uintihommia. Lintu ei ollut huomannut minua, olisihan se lähtenyt jo ajat sitten. Otin linnun haulikon jyvälle, puristin tukin tiukasti olkapäätäni vasten. Painoin hitaasti liipaisinta, pidin sen pohjassa ja korvissa soi. Huomasin, että lintu tipahti lähes suoraan puun juurelle. Jes, nyt se osui! Kävelin reippaasti koivun juurelle ja löysin sieltä kuolleena makaavan linnun.

    Olin lähellä tuttua kahvittelupaikkaa, jossa vesi virtasi hitaasti kahden kosken välissä. Hain muut varusteet ja kävelin pienen niemekkeen kärkeen. Kirkkaassa vedessä hiekkainen pohja näkyi hienosti, mutta kalojen tuikkeja en havainnut. Olin saanut tästä kohdin ainoastaan kesäkuisena päivänä jonkun särkikalan ja koskenniskalta yhden pintovan tammukan, tai siis taimenen. Laitoin kahvivedet kiehumaan ja aloin nyppimään ja nylkemään lintua. Joitain vuosia sitten, kun tässä ensimmäistä kertaa kävin, niin en olisi uskonut, että nyljen tässä kohtaan linnun ennemmin, kuin harjuksen. Tämä on ihmeellinen mutka, kerrassaan upean näköinen, mutta kaloja tässä ei ole.

    Jatkoin alavirran suuntaan ja ylitin tien, jossa autoni oli parkissa. Onhan se vähän surkuhupaisaa, että tällä erämaa retkellä törmään patikoidessa omaan autooni. No tämä oli kyllä tiedossa. Jatkoin eteenpäin, jossa virta jälleen pienen koskiosuuden jälkeen rauhoittuu. Istahdin törmälle katselemaan ja kuulostelemaan, olisiko harjus vielä syönnillä. Kävellessä huomasin rantaheinikossa muutamia hoikkakorreja.

    Tämä suvannon ja nivan välimaastossa oleva kohta on taas sellainen, josta en ole ikinä taimenta tavoittanut. Täältä olen saanut useita harjuksia pintaperholla. Yhtäkkiä kuulin pienen molahduksen hieman alempaa pusikoiden takaa. Hiippailin lähemmäksi ja huomasin, että vastarannan läheisyydessä pintoo kala. Varmistettua asian, palasin rinkalle ja otin rinkan kyljessä olevasta vapaputkesta perhovavan, kaivoin sivutaskusta kelan ja rasian. Haavina oli kätevä kokoontaitettava malli, jonka olen hankkinut juuri sitä varten, että joskus lähden pidemmälle kalastusvaellukselle.

    Ajatuksiin hiipi jälleen ajatus isommasta retkestä. Olisiko se Finnmarkiin, Käsivarteen tai esimerkiksi UKK-puistoon. Miten pärjäisin? Mitä kaikkea pitäisi harjoitella ennen sitä, tai mitä täytyisi hankkia vaellusta varten? Ai että, olisihan se hienoa patikoida ja kalastaa tuntureiden syleilyssä. Siellä olisi kirkkaita vesiä, jokia ja järviä. No on niitä täälläkin, kun osaa vain etsiä. Kuulen taas molahduksen ja sidon mustan pienen pintaperhon perukkeeseen. Hiippailen pusikoiden oikealta puolelta joen rantaan, tarkistan takaheittotilan ja rupean heittämään perhoa veden ylle. Saan lisättyä siimaa sopivasti ja tähtään perhon metrin pari tuikin yläpuolelle. Heitto jää vajaaksi, annan kuitenkin lipua. Ei tärppiä. Otan hieman siimaa ulos ja uusin yritykseni. Nyt heitto osuu hyvin, odotan jännityksessä kun perho lipuu kohti oletettua kalan asentopaikkaa. Ei tapahdu mitään. Perho vain valuu virrassa, houkuttelevan näköisenä. Heitin muutamia heittoja, mutta kalasta ei kuulunut enää mitään. Noh, ei tullut linnulle lisuketta. Kävelin takaisin rinkalle, avonaiselle törmälle. Nyt näkyi tuikki myös siellä, ylempänä. Heitin perhoa ja taas sama homma, ei elämää, ei tärppiä. Mikä ihme tässä on, onko perho väärä? Näkikö kala minut?

    Olisin ollut ihan valmis ottamaan mitallisen harjuksen ruoaksi, kun en ole tänä kesänä tältä joelta vielä ottanut. Lähivesillä tulee aina pohdittua kolme kertaa, otanko kalan ruoaksi, vai päästänkö kasvamaan. Ehkä jossain lapin erämaissa ei tarvitsisi niin miettiä. Jos tarvetta ruoalle olisi, niin kalan voisi huoletta tainnuttaa.

    Iltapäivä oli jo pitkällä ja nälkäkin alkoi tuntua. Käveleskelin rauhassa jokivartta alaspäin kohti tulevan yön telttapaikkaa. Olin tutkinut kartasta kohdan, jossa joen mutka muodostaa mäntymetsäisen niemen. Matkaa kohteeseen oli vajaa puolitoista kilometriä. Patikoidessa tein havaintoja joistain kanalinnuista, jotka lähtivät siivet suhisten minua karkuun. Jotkin pikkulinnutkin vielä jaksoivat visertää syksyisessä alkuillassa.

    Mitenhän saan ensi yönä nukuttua, miten kulutan illalla aikaa, kun pimeä laskeutuu? Pohdiskelin kävellessä. Teltan pystytys pitäisi kyllä sujua, koska olen sitä olen harjoitellut pihallani, tuulella ja tyynellä. Nyt oli melko tyyntä ja se toi turvallisuuden tunnetta. Nälkä kasvoi, joten haukkasin välipalapatukan, että jaksan patikoida perille asti. Mietin kävellessä, että pitäisikö perille päästyä ensin tehdä ruoka, vai leiri? Kannattaako telttaa alkaa pystyttämään nälissään. Iltapalalla oli tarjolla pyytä, joten ehkä näin upeaa ruokaa jaksaisi odottaa.

    Teltta oli löytänyt paikkansa, tosin hieman kuhmuraisen. Edustalla loimotteli iltanuotio, jonka pienen äherryksen jälkeen sain kosteista maapuista syttymään. Ilma oli tyven ja hiljainen kosken hento kohina kuului kappaleen matkan päästä. Olo oli hyvä, ympärillä vallinnut pimeys ei pelottanut. Istuin hyvässä asennossa nuotion äärellä ja söin retkilautaseltani tuoretta lähiruokaa. Kivijokivarren pyytä. Kaverina oli viipale ruisleipää ja voita, ruokajuomana lähteestä tankattua vettä. En olisi uskonut, että vietän ensimmäisen yksinäisen telttayön nimenomaan syksyn pimeydessä. Olin aina ajatellut, että tekisin ensimmäisen retken yöttömän yön aikaan ja jossain avarassa paikassa. Näkisi kauas, olisi valoisaa, eikä mikään pääsisi yllättämään. Mikä täällä voisi yllättää? Toinen retkeilijä? Tuskin. Eläimetkin pysyvät kyllä kauempana, ainakin suurpedot.

    Elin hetkessä ja nautin omasta rauhasta. En yhtäkkiä osannutkaan pelätä, vaikka joskus liian myöhään venyneeltä kalaretkeltä autolle paluu olikin pelottanut.

    Olin juuri saanut unen, kun havahduin teltan takaa kuuluvaan risahdukseen. Sydän alkoi hakata, makasin aivan paikallaan ja kuuntelin. Kuului toinenkin rasahdus, kolmaskin. Mikä siellä liikkuu? Äänet olivat kevyitä, joten karhu tai ihminen se ei ainakaan ole, rauhoittelin itseäni. Eläin oli hetken paikoillaan, tai ainakin näin oletin kun mitään ei hetkeen kuulunut. Sitten kuului pari hentoa loittonevaa ääntä ja hiljeni kokonaan. Jänis, tai ehkä kettu, arvelin. Naurahdin itsekseni makuupussissa. Ensimmäinen yö yksin metsässä ja heti sydänkohtauksen partaalla. No onneksi mitään ei tapahtunut, hymähdin ja käänsin kylkeä. Nukahdin nopeasti uudelleen.

    Telttakangas heilahteli hiljaa tuulessa, pötköttelin makuupussissa. Yö oli mennyt muutoin hyvin, alkuyön heräämistä lukuun ottamatta. Tosin, eihän siinäkään mitään käynyt. Lähes 20 vuotta vanhassa Haglöfin makuupussissakaan ei ollut tarvinnut palella. Pussi oli vielä siltä ajalta, kun niihin ei tarvinnut merkata comfort ja extreme lämpötiloja. Yöllä oli käynyt varmaan noin viidessä asteessa. Kolmen hengen teltassa yksin oli aika mukavasti tilaa. Kaikki tavara mahtui sisälle ja pukeminenkin onnistui hyvin.

    Tänäänkin oli tulossa aurinkoinen syyspäivä. Sain puettua ulkohousut, kumisaappaat ja papan perintövillapaidan ylleni ja kömmin ulos teltasta. Käpytikka tervehti läheisestä kelosta ja puista tipahteli yön kosteuden pisaroita. Kävin kiertämässä teltan, näkyisikö yöllisesti kulkijasta mitään. Teltan takana oli jäniksen ulosteet, joten syyllinen oli löytynyt.

    Kello oli kahdeksan aamulla. Tein tulet ja hain joesta kahvi- ja puurovedet. Olin pakannut mukaani pystymallin retkikeittimen lisäksi myös pienen nokipannun. Nyt keitänkin ihan oikeat nokipannukahvit. Veden kiehumista odotellessa mietin päivän suunnitelmaa. Voisin tutkia jokea tältä alueelta, kun en ole ennen tässä kalastanut. Tämä on ihan lupa-alueen ja Metsähallituksen maiden rajalla.

    Kala tuskin olisi syönnillä vielä näin aikaisin. Nautiskelin aamupuuroa ja kahvia, kirjoitin samalla tabletillani kirjaa, tai ainakin tarinaa, josta voisi joskus tulla kirja. Minulla oli parikin projektia, joita kirjoittelin silloin tällöin. Toinen olisi fiktiivinen kertomus traagisesta uittotapaturmasta ja toinen taas omiin sukujuuriin liittyvä. Olen aina kirjoittanut jotain, milloin blogia ja välillä taas päiväkirjaa. Kirjoittaminen on rauhoittavaa tekemistä. 

    Tallustelin niemen päähän, ihan lupa-alueen rajalle. Siellä oli pieni suvanto, jossa vesi oli kirkasta ja hiekkainen pohja loisti auringon valaisemana. Hieman oikealta vastarannalta jokeen yhtyi pieni puro. Tässä saattaisi harjus pintoa jossain kohtaan päivää, mietin mielessäni. Kello oli puoli kymmenen, kun kokosin perhovapani käyttökuntoon. Ajattelin koluta ensin koskisempia kohtia ja jospa tunnin päästä alkaisi näkyä pintakäyntejä joen rauhallisissa osissa, niin vaihtaisin sitten pintaperhoon. Kalastelin jokea hiljalleen alavirrasta ylöspäin. Jätin rauhalliset suvannot tarkoituksella rauhaan. Ei tärpin tärppiä, mietin mielessä. Kylläpäs on harjus tiukassa tänä viikonloppuna, ajattelin. Lopetin yrittämisen ja palasin leiriin.

    En ollut vielä päättänyt, olenko kairassa toisenkin yön, vai lähdenkö iltapäivällä ajelemaan kotia. Ajattelin, että olisiko kerrankin sellainen päivä, että ei olisi aikataulua. Pidän leirin tässä, kalastelen, teen ruokaa, kirjoitan ja taas kalastelen. En metsästäisi tänään ollenkaan. Niemeke oli hakkaamatonta aluetta ja siksi myös viihtyisä. Kyllä täälläkin saattoi joku pyy olla ja olihan minulla lyijyttömiä haulikon panoksiakin takkini taskussa.

    Hiljainen tuuli heilautteli kevyimpien puiden oksia, jostain kuului haavan havinaakin. Kattilassa porisi pasta carbonara, suoraan pussista kaadettuna. Pakko, koska kalaa ei toistaiseksi ole tullut. Ruokaa odotellessa selailin Metsähallituksen retkikarttaa puhelimesta. Pidin näköjään leiriä pienvesien lähiympäristöksi merkatulla alueella. Vasta nyt huomasin, kuinka paljon olin kulkenut kiinnostavien kohteiden ohi eilisellä patikoinnilla. Korpivaaran laella oli useita luonnonmuistomerkkejä ja soramontun yläpuolella kivipaasi, jonka olin eilen täysin ohittanut. Tuntui hassulta, että olin pitänyt aluetta vuosia tavallisena talousmetsänä, vaikka kartalla oli useita merkintöjä mielenkiintoisista paikoista. Täytyisi joskus palata tutkimaan niitä ajan kanssa.

    Istuin rantatörmällä ja odotin näkeväni pintovan harjuksen. Kalaakaan en ollut vielä saanut, tosin eilinen onnistunut riistalaukaus lämmitti kyllä edelleen mieltä. Olinko lie ikinä jäänyt kalatta tältä joelta? Perhokalastusta olin harrastanut jo muutaman vuoden, ehkä neljä. Metsästyksen osalta menossa oli vasta toinen syksy. Varsin kokematon molemmissa lajeissa. Metsästyksen aloituksesta lähtien olen haaveillut metsästyskoirasta, varsinkin Suomen pystykorvasta. Olisi mahtava Järvisen tavoin kulkea kairoja, hiippailla koiran haukulle rihlakon kanssa ja saaliiksi upea ukkometso. Heh, olen mie kyllä hyvä haaveilija. Otin rennomman asennon ja jäin odottelemaan kalan tuikkia.

    Täällä lähiluonnossa tulee aina ihmeteltyä, että miksi ihminen haluaa usein lähteä johonkin kauas. Kuten itsekin haaveilen Finnmarkin vaelluksesta. Olen ajatellut, että me ei ehkä tunneta lähiluontoa riittävän hyvin. Sosiaalinenmedia, lehdet ja tv-sarjat kertovat Ruotsin lapin hyvistä riistamaista, Norjan kalaisista tunturijärvistä ja niin edelleen. Meidän pitäisi enemmän tutkia lähiluonnon tarjontaa. Se voi tuottaa paljon positiivisia yllätyksiä.

    Pötköttelin mättäällä ja olin juuri nukahtamaisillaan, kun kuulin jämäkän molskahduksen. Mikäs hitto se tuo oli? Nostin päätäni ja katsoin suvantoon. Ehdin nähdä ympärilleen laajenevat tuikkirenkaat. Pöläytin piposta kuivat havunneulaset ja mustikan lehdet ja vedin sen paremmin päähäni. Jäin tuijottamaan vettä, josko kala pintoisi uudelleen. Pinta rikkoutui ja kala näyttäytyi jälleen. Jotakin se suvannon emäntä pintakalvolta syöpi.

    Nousin varovasti seisomaan ja lähestyin rantaa. Tarkistin takaheittotilan, sitä ei ollut paljoa. Perho tipahti veteen kuin höyhen, lähti lipumaan virran mukana. Ei kelvannut. Mikä kumma tässä nyt mättää. Yleensä, kun olen pintovan kalan nähnyt ja tarjonnut sille pikkumustaa, niin aina on kelvannut. Tutkin perhoani, tutkin rasiaa. Vaihdoin hieman erilaiseen, johonkin joka on tullut joskus jonkun kaupan setin mukana, johonkin jota ei ole ikinä käytetty. Jälleen hyvä heitto, syötti lipui kohti kalan oletettua asentopaikkaa. Kuului tsup, perho katosi, nostin vapaa ja kala oli kiinni. Komea harjus teki ison loikan veden pinnan yläpuolelle, pääsikö irti? Mietin hetken, mutta samalla tunsin siiman jälleen kiristyvän.

    Haavissa pötkötteli kerrassaan komea harjus, nimenomaan se suvannon emäntä tai miksei ukkokin. Pidin kalaa hetken vedessä, katselin sen korkeaa selkäevää. Tällaisen takia tänne oli tultu. Harjus potkaisi, päästin irti pyrstöstä ja se katosi syvyyksiin. Tuntui oikealta vapauttaa tämä kala.

    Katsoin suvantoon, näin jälleen jonkun pintovan, jätetään ensi kertaan. Otin pipon päästäni, kiitin kalajumalia, tai jotain, ehkä metsää, ehkä luontoäitiä. Palasin leiriin, laitoin vielä kahvit tulille. Otan vielä oman hetken, ennen kuin alan purkamaan leiriä ja palaan takaisin arkeen. Istahdin mättäälle retkikeittimen viereen. Kyllä tämmöisen reissun voi tehdä toistekin. Yökin sujui mukavasti, vaikka joku se vähän säikyttelikin, naureskelin itsekseni.

    Nostin rinkan selkääni ja lähdin tarpomaan kohti autoa. Olin ylittänyt itseni, ollut ensimmäisen yöni yksin teltassa luonnon keskellä. Retki oli tarjonnut valtavasti, onnistuneen riistalaukauksen, upean harjuksen ja roppakaupalla hyvää mieltä. Tästä on hyvä palata jälleen arjen askareisiin.

  • Löytyykö pojalle perhokalastuksen kipinä?

    Löytyykö pojalle perhokalastuksen kipinä?

    Meillä oli edessä kokonainen lauantai perhokalastuksen parissa.
    Ainoa toive retkelle oli, että saisin pojalle muutaman onnistumisen, jotta hänessä voisi syttyä jonkinlainen perhokalastajan kipinä.
    Ajelimme kohteeseen, ajoimme auton minulle tuttuun parkkiin, puimme kahluuhousut ja kasailimme kamppeet reppuihin. Meillä oli käytössä kaksi Visionin EKA vapaa, toinen #3 ja 7 jalkainen, toinen #4 ja noin 8 jalkainen. Laitoimme kolmosluokkaiseen kelan, jossa oli hyvin pintaperhostukseen toimiva siima ja neloseen taas kela, jossa minulla oli Vibe 85 jatkeena nymfisetti. Ajattelin, että voisimme vuorotellen kalastella eri tyylejä ja tämä ajatus osoittautui toimivaksi.
    Kummallakin pystyi heittämään pinturia, mutta toisella nymfaaminen oli hankalampaa.

    Käveltiin joki varteen ja koskipaikalle, josta olen kerran aikaisemmin saanut nymfikalan. Laitettiin pinturisettiin musta liitsi ja nymfisettiin pojan kaverin luona sitoma kuulapäinen perho. Huomasin, että tämä perho ei kuulapäästä huolimatta tahdo upota, koska siinä oli pyrstökarvaa sen verran paljon. Kalastaessa huomasin, että kosken sivussa pienessä peilissä kävi tuikki. Kas, kala pintoo tämmöisessäkin vedessä. Vaihdoin nymfisettiin pienen mustan klinkhammerin ja heitin muutaman heiton. Kohta oli kala kiinni ja väsytyksen jälkeen komea reilu 30 cm harjus haavissa. Siitä peli auki, tosin vain minulle. Jatkettiin alemmaksi, näytin pojalle paikan, josta sain ensimmäisen perhotaimenen ja ihasteltiin kirkasvetistä jokea ja miljöötä. Jatkettiin edelleen joki vartta alemmaksi, kunnes saavuttiin rauhalliselle nivalle. Istahdettiin hetkeksi alas ja tutkittiin, näkyisikö tuikkeja. Niva oli hiljainen. Annoin pojalle luvan haravoida liitsillä. Jätin tavarat rantatörmälle ja kävin katsomassa alempaa. En ehtinyt kauaa tutkailla, kun näin tuikin ja pyysin pojankin katsomaan. Samaan aikaan hieman alempana valtava kurki tallusteli ja lähti lentoon. Kamera oli tietenkin repun luona.

    Poika jäi ”vahtimaan” tuikkeja, kun minä kipitin repulle vaihtamaan tuoreen 5x perukkeen ja siihen mehevän mustan klinkhammerin valkoisella hatulla. Annoin kunnian pojalleni yrittää lähempää tuikkia. Syksyllä toisella johkalla heitossa oli vielä paljon tekemistä, eikä silloin saanut perhoa kalan kohdalle. Nyt heittoa on harjoiteltu kotipihalla, joten se tuntui sujuvan hieman paremmin. Kerran tai kaksi kala kävi yrittämässä, mutta tartutus ei onnistunut. Hetken rauhoitus ja kala tuikki jälleen. Uusi heitto kalan yläpuolelle, perho lipui virran mukana ja kohta katosi pinnan alle. Vapa ylös ja kala oli kiinni. Pojan hymy oli korviin saakka. Koitin isänä neuvoa, miten väsytetään ja hän sai ohjattua kalan rantaan hieman alemmas, jossa olin. Sain kalan haaviin ja menin pojan luo. Mahtava, kerrassaan mahtava harjus pintasyönnistä. Mitallinen 35 cm harjus oli haavissa. Hetken pohdittiin, otetaanko ruoaksi, mutta päätettiin kuvan jälkeen päästää takaisin. Ehkä se oli parempi niin. Hieman ylempänä tuikki uusi kala, tai oli tuikkinut jo aikaisemminkin. Kala oli hieman vaikeammassa paikassa, joten heitot eivät napsuneet oikein kohdilleen ja oli muutoinkin ongelmia siiman kanssa. Sanoin pojalle, että lähdetään ruoan tekoon ja annetaan paikan rauhoittua. Juuri kun oltiin lähdössä, kala tuikkasi. Sanoin pojalle, että annappa minun yrittää. Hiippailin lähemmäksi rantapusikossa ja sain heitettyä juuri tuikin yläpuolelle. Ensimmäinen heitto oli onnistunut ja kala tartutettu. Sain haavittua vikkelän harjuksen ja tämä osoittautui hieman pienemmäksi, mutta +30 cm kuitenkin. Lähdimme ruoan tekoon.

    Ruokailun aikana huomasimme, että niva hiljeni, eikä enää uusia tuikkeja tullut. Voi olla, että kaloja oli vain ne kaksi. Muut ovat jo lähteneet kovempiin koskipaikkoihin. Niin lähdimme mekin. Jätimme roskat autolle ja jatkoimme ylävirtaan. Nymfailtiin ja tarkkailtiin pintakäyntejä. Joessa oli pieni matalahko laajentuma jonka yläpuolella kovempi kuohu. Sanoin pojalle, että kokeileppa varsin tuosta nymfillä, eikä aikakaan kun oli jälleen mitan täyttävä harjus kiinni. Päästettiin tämäkin kala takaisin kasvamaan ja jatkettiin ylemmäksi. Noin 10 metriä ylempänä pojalla oli jälleen kala kiinni, nyt hieman pienempi mutta kuitenkin yli 30 cm harjus. On ihmeellinen retki, kun kaikki harjukset yli 30 cm. Luulisi, että pojan perhokalastuskipinä olisi ainakin jokseenkin iskenyt, kun on tullut näin monta hienoa onnistumista.

    Monesti kokeneet perhokalastajat sanovat, että ei enää näillä kilometreillä kalan koolla, tai edes kalan saannilla ole niinkään merkitystä. Pääasia on mukava retki hyvässä porukassa tai sitten yksinään. Mulla on ollut jollain tapaa alusta saakka se ajatusmaailma, että en tavoittele mahdollisimman suurta kalaa. Toki kirjaan ylös saadut kalat ja niiden pituudet. Lähijokien koskikalastus on itselle c&r kalastusta, joten siksikään sillä ei ole väliä, onko kala 30 cm vai 35 cm. Ajattelen ehkä enemmän sen vesistön kautta sitä asiaa. Tältä joelta on tullut useita yli 30 cm harjuksia ja muutamia pieniä luonnon taimenia, niin ajattelen, että joki voi ihan hyvin ja siinä on mahdollisuudet kalalla kasvaa. Oikeastaan ainoa este kasvulle ovat mato-onkimiehet. En voi varmasti sanoa, että kyseisellä joella tätä harrastetaan, mutta pieni epäilys ja pelko siitä on. Mikäli sitä harrastetaan ja kesän aikana useita 20-25 cm taimenia napsitaan pannulle, niin kyllähän se verottaa sitä kantaa. Toki kyseisessä joessa on varmasti sekä että, paikallista purotaimen kantaa ja myös vaeltavaa järvitaimen kantaa.

    Jatkoimme matkaa ylemmäksi ja ihastelimme joki uomaa ja sen kirkasta vettä. Seutu on pitkälti ojittamatonta, joten vesistö on säilynyt hyvänä. Tärpit hiljeni ja vettä alkoi ripotella. Kävelimme ylemmäksi mukavan niemen nokkaan kuusten alle kahvitauolle. Keittelin kaasukeittimellä ensin pojalle kaakaoveden ja sitten pannukahvit. Välipalaksi söimme ylihyvät munkit ja vähän suklaata. Tämä on joen kohta, joka on omaan silmään näyttänyt hyvältä kalapaikalta. Tämä on nyt neljäs kerta, kun käyn tässä kohdin. Aikaisemmilla retkillä kalahavaintoja ei ole ollut tässä mutkassa ja sitä olen ihmetellyt kovasti. Sade alkoi heikentyä ja aurinko pilkotti pilvien raosta. Huomasin, että ihan kosken niskalla pintoi kala. Tuikki tuli myös joen vastarannalla ja hieman myöhemmin muutamissa muissakin kohdissa. Poika halusi kokeilla ensin niskalla olevaa kalaa ja hän laskeutui rantaveteen. Paikka oli hankala, kun takaheittoa ei voinut tehdä. Perho kävikin välillä puussa ja milloin missäkin, mutta tuikkivaa kalaa hän ei saanut siiman päähän. Annettiin tilanteen rauhoittua ja hetken päästä niskalla oleva kala taas pintoi. Mie otin pinturisetin ja laskeuduin rantaveteen. Sain heitettyä hyvin kalan eteen ja tärppi tuli. Perhossa oli kiinni pieni taimen, ehkä 20 cm. Minulle ensimmäinen pinturitaimen.

    Noin viisi metriä ylempänä oli pari tuikkia, joita poika alkoi yrittämään. Huomasin, että kala yritti tärpätä muutaman kerran, mutta hän ei saanut tartutettua. Ajattelin, että varmaan jokin tosi pieni kala. Pojan kärsivällisyyden loputtua annoimme tilanteen rauhoittua ja kokeilin itse. Sain siitä pienen särkikalan, ehkä seipi? Mysteeriksi jäi, kuka pintoi joen vastarannalla, koska se oli taas samantyylinen tuikki, mitä aiemmin rauhallisella nivalla.

    Jatkettiin jokea ylemmäksi, jossa en itsekään ollut ennen käynyt. Yhdestä rännimäisesti koskesta tuli oppikirjamaisesti kaksi harjusta. Toinen tuli kosken loppuosasta ja toinen ihan niskalta, kumpikin nymfaamalla.

    Paluumatkalla vuoroteltiin poikani kanssa, toinen heitti liitsiä ja toinen nymfaili. Jonkin matkaa ennen autoa huomasin, että pojalla oli vapa hieman kaarella ja kala potki siiman päässä. Kävelin hänen luokseen ja saatiin haavittua pieni taimen. Pojan ensimmäinen taimen.

    Uskon, että tämä retki sytytti pojassa perhokalastajan kipinän. Hän on parin kaverinsa kanssa kalastanut virveleillä haukea ja ahventakin tämän kesän aikana ja sanoin, että näiden ei tarvitse sulkea pois toisiaan. Kehotin pitämään kiinni myös siitä harrastuksesta. 🙂

    Harjus
    Kirkas vesi
    Taimen vai purotaimen?
  • Viime syksynä suvantoja tutkimassa

    Viime syksynä suvantoja tutkimassa

    Julkaisin helatorstaina videon, joka oli kuvattu viime vuoden lokakuun viimeisenä päivänä. Otin silloin töistä perjantain vapaaksi ja tein retken niin sanotulle kotijoelle, jossa oikeastaan aloitin nykyisen harrastuksen. Toki ihan ensimmäinen retki oli toiselle joelle veljen kanssa ja silloin käytin hänen perhovapaa ja perhoja. Ostin sen jälkeen omat ja tein muutamia retkiä tälle kyseiselle joelle. Olen kalastellut pääsääntöisesti joen alinta kilometriä ja saaden muutaman 25-30 cm harjuksen, sekä pienempiä harjuksen poikasia ja särkikaloja.

    Kesä 2025 meni enimmäkseen unelmaa etsiessä, eli tutkiessa uusia paikkoja ja näin saavuttaen paljon tyhjiä retkiä. Tulevalle kesälle olen tehnyt periaatepäätöksen ja valinnut läheltä kolme eri kohdetta, joita tulen kiertämään. Kesän pääkohde on nimenomaan tämä pikkujohkaksikin videoilla kutsumani joki. Jotenkin ne ensimmäiset retket heinä- ja elokuussa 2024 loivat minulle jonkinlaisen lähtemättömän suhteen tähän jokeen. Paikka on hieno ja todistetusti sieltä on muutama harjuskin noussut. Olen myös kuullut, että pientä taimentakin voi hyvässä lykyssä saavuttaa. Näistä nyt valituista kolmesta johkasta tämä taitaa olla vedenkirkkaudeltaan heikoin. Valuma-alue käsittää melko paljon ojitettua suomaata, mutta kyllä ihan latvoilta löytyy myös kirkasvetistä järveäkin.

    31.10.2025

    Kävelin jokivartta ylöspäin ohittaen aikaisemmin käytyjäni paikkoja. Suuntana oli reilun kilometrin päässä olevat ensimmäiset, tai joen kulkusuuntaan katsottuna viimeiset suvannot ja nivat. Joen alajuoksu, viimeinen reilu kilometri on lähes täysin koskea, mutta on siellä välissä hieman rauhallisempaa nivaakin, josta toisella reissullani 2024 sain pintaperholla 30cm harjuksen. Hetken patikoitua saavuin kosken niskalle ja sen yläpuoliselle suvannolle. Saalisodotukseni olivat vähäiset, koska syksy oli jo pitkällä, eikä näiltä vesiltä ollut mitään kokemusta. Ainoa odotukseni oli, että suvannoista voisi virveliin tarttua jokin pirteä jokihauki. Istahdin suvannon rannalle ja virittelin virvelin heittokuntoon. Laitoin siiman päähän sinertävän Kuusamon lipan. Suvannossa oli yllättävän vähän vesikasvillisuutta ja kalastaminen oli melko helppoa. Oliko viikko pari takaperin olleet yöpakkaset jo vieneet vesikasvit mennessä? Kalaa suvannosta ei kuitenkaan kuulunut, eikä näkynyt.

    Jatkoin kävelyä ylemmäksi, kohti isompaa leventymää, jossa oli tarkoitus piettää eväs- ja kahvitauko. En kalastellut enää matkalla, vaan ihastelin maisemia ja pohdin, että tänne pitää tulla kyllä kesälläkin. Retken tarkoitus oli siis tutkia, minkälaisia vesiä täällä hieman ylempänä on. Ei kuitenkaan niin kaukana, etteikö tänne tekisi kesäiltana piston. Vesi oli vaihtelevaa, enimmäkseen hitaasti virtaavaa, mutta välillä myös kosken tynkää. Määränpäähän päästyäni eteeni aukesi isohko suvanto, jonka eteläpäähän joki laski vetensä jopa köngäsmaisen kosken läpi. Otin ruokaveden joesta, joka oli hieman ruskeahkoa. Ajattelin, että tämä saa kiehahtaa kunnolla, ennenkuin sekoitan sen Pasta Carbonaraani ja kahviin. Veden keittyessä retkikeittimessä heittelin suvannossa Meps 3 lippaa. Tuloksetta.

    Eväs- ja kahvitauon jälkeen virittelin perhovehkeet ja tapsin päähän Orange Tagin. Lähdin kävelememään takaisin alavirtaan, välillä uittaen perhoa potentiaalisen näköisissä paikoissa. Kaloja en tavoittanut, en edes tärppiä. Meno matkalla näin rantaheinikossa joitain hoikkakorreja, joten pinturikalankin mahdollisuus roikkui koko ajan ilmassa.

    Hoikkakorreista puheen ollen retkellä oli toinenkin ajatus. Olen kahtena syksynä käynyt eräällä johkalla, jonka velimies on minulle näyttänyt. Se on muuten tulevan kesän yksi kohde joista. Syksyisin kalat siirtyvät erittäin rauhalliseen virtaan ja hyvänä päivänä siellä pääsee erittäin hienon pinturiharjuksen kalastukseen. 2024 syksynä ei tavoitettu pintovia kaloja, mutta sain toisella retkellä uppoperholla pari harjusta. 2025 syksynä, hieman ennen tätä retkeä pääsin kokemaan todella hienoa pinturikalastusta. Pari retkeä sinne on ollut lyhyen perhourani ehkä hienoimpia retkiä. Sen takia pyrin kaiken muun ohella kartoittamaan muitakin vastaavia paikkoja, joissa voisi syksyllä tavoittaa pintovaa harjusta. Ei sillä, etteikö tämä tietopaikka olisi kyllin upea, vaan siksi, että voisi jakaa kuormaa eri paikkoihin. Syksyllä 2025 löysin toisenkin paikan, joka on hieman kauempana oleva kirkasvetinen joki. Sieltä löytyi suvanto, jossa harjukset pintoivat. Kalat olivat 25-30 cm kokoisia.

    Tällä kertaa en pintovia kaloja, tai kaloja ylipäänsä tavoittanut ollenkaan. Löysin kuitenkin potentiaalisia paikkoja, joita pitää käydä tulevana kesänä katsastamassa, sekä mahdollisesti myös syksymmällä.

    Odotan innolla kesäkuuta, jotta pääsee tosissaan taas tutkimaan tätä ja paria muuta pienempää harjusjohkaa. En aio toistaa viime kesäistä päätöntä seikkailua. Totta kai kesän aikana retkiä tulee tehtyä muuallekin, esimerkiksi kaverin pyytäessä tai jos retkiä kotijoille tulee tehtyä riittävästi muutoin.

    Suvantoja tutkimassa video

  • Hiihtoretki lähikairaan

    Hiihtoretki lähikairaan

    Ihan vain kuulumisia artikkelissa kerroinkin, että metsäsuksia olen ulkoiluttanut kerran lähimetsässä ja itse asiassa toisen kerran, kun käytiin pilkkiretkellä Norvajärvellä.

    Meidän lähellä, kantatien tuolla puolen on mukava vaihteleva luonto. Se on enimmäkseen rehevän kosteaa kuusikkoa lehtipuineen ja tämä johtunee maisemaa hallitsevista suo alueista. Metsän keskellä kiemurtelee suloinen puro, joka etenkin keväällä antaa ihmettelemisen aihetta. Retki tehtiin pojan kanssa, hän hiihti minun Ozoom Myhkyri jahtisuksilla ja minä Suomen armeijan vanhoilla metsäsuksilla.

  • Erämies?

    Erämies?

    Varoitus, seuraavassa teksti on kirjoitettu huonolla Peräpohjan murteella. Tekstissä on luultavasti paljonkin virheitä murteen osalta, koska en varsinaisesti puhu aitoa Peräpohjan murretta. Tekstin sisältö on kuitenkin täyttä totta.

    Olisiko minusta erämieheksi, olenko mie erämies?

    Enhän mie mikhän erämies varsinaisesti ole. Nuorempana niinkin. Silloinhan me oltiin tuon tuosta yötä metässä. Vikakönkäällä telttaillen, Tikkasella laavussa ja Toramolla koassa. Hyvällä mie niitä muistelen ja osaltaan haaveilen nykyistekki semmoista heittäytymistä. Sitä on mukavuuen halu ottanut otetta, eikä ole niin heleppoa ottaa teltta kainaloon ja painella kairaan. Onko muutes kaira sama ko erämaa? Tai salo, tai selkonen? Kyllä mie sanon, että on. Netissä on nimitäin synonyymit sanalle selkonen seuraavanlaiset: erämaa, kaira, kiveliö, korpimaa, pohjoisen kaira, salo, sydänmaa ja tietön. Kuulemma oikeita selkosia on enää ihan pohjoisessa lapissa, käsivarressa ja itälapissa. Aina välillä minun harrastuksiini kuuluu maastokartan tutkiminen ja on toden totta vaikia löytää Rovaniemen seudulta edes vähääkään erämaata. Net alueet, joita ei ole vielä rakennettu, niin ne on ainakin ojitettu ja hakattu ja sitä myöten tehty tietä sinne ja tänne. Ei sillä, etteikö mulle riittäisi pienikin metsäala, enhän mie kuitenkaan jaksa, enkä edes ehdi kävelemään aikataulutetun päiväretken aikana erämaan mittoihin yltävää aluetta. Ihminen on kietonut likaiset käpälät jokaiseen vaaraan ja notkelmaan.

    Niin mie haaveilen siittä, että voisin perjantaina napata teltan ja muut tykötarpheet, ajella metsätien varthen, patikoija muutama kilometri joelle tai metsäjärvelle. Voisin siellä telttailla, samoilla lähimaastoihin, kalastella. Lauantaina entistä virkiämpänä perheen pariin kotio. Mikäs mua tässä hommassa estelee? Ensimmäisenä täytynee ihan rehellisesti myöntää, että peleko. Pimeää ja yöllistä metsää mie pelekään. Alkaa oma mielikuvitus tekemään tepposia, aistit valpastuu ja kuulee jos jonkinlaista ääntä ja rapinaa. Joitain aikoja sitten mie saatoin ihan päiväsaikaakin vähän pelätä, etenkin metässä, joka oli ennestään tuiki tuntematonta. Nykyisin mie ossaan päivisin nauttiakin ja kyllä kirkkaat kesäillatkin jo menevät. Syyskesän hämäryys se heti taas. Mitenkä sitä kannattaisi edistää? Käyä vain metässäkö? Ensin vähän hämärällä, sitten vähän pimeämmällä ja niin edelleen? Sillain kai siitä pääsee?

    No toisena tulee mieleen tietenkin tämä perheen isän ajankäyttö. En mie aina mikkään hyvä kotitöisä ole ja joskus tuntuu jopa itsekkäältäkin, kun olen kalalla tuon tuosta. Silti se tuntuu välillä siltä, että aikaa eräilylle ei ole. Semmoista kiireetöntä aikaa, että ei olisi aina joku kellonaika tulla pois. Siksikin olisi hauska, kun voisi olla yötä. Ilmoittaisi perheelle, että tulen huomenna iltapäivästä tai alkuillasta. Kalastus on kans semmoinen laji, että siihen ei muutama tunti taho piisata millään. Vastakin olin Meltausjoella, menin aamusta yhdeksän aikaan ja tulin kotia viideksi. Tuntui, että olisi sitä vielä jotakin lampea käynyt kalastelemasa. Toisaalta olo oli turhautunut, kun päivän saaliina oli ainuastaan yksi pirteä jokihauki. Se sai jatkaa kasvuaan. Olen mie koittanut välillä petrata kotitöisäkin, että toinenkin ehtisi tekemään omia asioita. Sillon ku toinen on päässyt omien juttujen pariin, ei omat kalaretket tunnu niin pahalta. Säilyypi hyvä tasapaino.

    Nuorempana minua piettiin ehkä jopa erämiehenä. Oikeana Toramon kodan isäntänä. Ossaan mie tulet tehdä kuivilla koivuklapeilla, kun tervaskantoonkin. Varmaan louevaatteenkin saisin ripustettua, mutta rakovalkeat ei onnistuisi. Johtunee myös siitä, että keloja ei saa kaataa, niin kuin entisessä Lapissa. On hyvä, että on tullut sääntöjä. Mie luulen, että metsän reunalla kävijöitä on nykyisin paljon enemmän, kuin ennen. Siksikin, kun ihmisten määrä on muutenkin lisääntynyt. Rovaniemen kauppalassa asui 1950 luvulla 6600 ihmistä ja jos maalaiskunta lasketaan mukaan, niin arviolta 20 000 henkeä. Nykyisin Rovaniemen alueella asuu 69 000 henkeä. Olisi tänä päivänä kelot loppuneet.

    Jaa minkälaisia selekosia mie sitten kaipailen? Ihan vain tavallista ja vaihtelevaa. Talvella tykkään hiihdellä suon reunoja ja rämeitä. Kesällä kuivat mäntykankaat avaruuden ja helpon kulkusuuden takia, kuusikoissa taas enemmän semmoista mystisyyttä. Tulee semmoinen olo, että siellä on niitä pöllöjä. Rämeillä ja suon reunoilla voi talvella tavata kanalintuja.

    Välillä mie mietin ihan metästyksen aloittamistakin. Vieläpä koiran kanssa. Mie en vain tiiä olenko mie koiraihminen, tai olenko mie metästysihminen. Pystykorva se olisi, lintuja haukkumhan. Minullahan tuo mielikuvitus on melekosen vilkasta ja pystyn luomaan pääkoppaani innostumisista erilaisia visioita. Tästäkin aiheesta on virinnyt pilvilinnoja. Elokuun kahdeskymmenes kun koittaisi, minulla olisi kalavehkeitten lisäksi haulikkokin mukana. Samoilisin metsälampia ja joen mutkia, kalastelisin päivällä, illemmalla järven rannalle sorsien iltalennolle, siitä asennolle makuulle. Koiran kanssa kahden, tai voisihan siinä völjyssä kulkea niin oma lapsi, kuin hyvä ystäväkin. Aamusta olisi pieni lenkki lammella haulikon kanssa, kunnes taas lounaan jälkeen siirtyisin kalavesille. Olen kova poika unelmoimaan ja ajattelemaan. Sitä mie en tiiä, että olisiko minusta oikeasti tuommoiseen? Se saattaa olla, että tämä liian helppo moderni kaupunkielämä ja entisaikainen eräkirjallisuus on vain saanut romanttisia ajatuksia.

    Syksymmällä kalastus jäisi vähemmälle, joitain rauhallisia nivoja voisi vielä ennen jäitten tuloa kokeilla. Mukaan tulisi tietenkin kanalinnunpyynti. Siinähän se pystykorva vasta töihin pääsisi.

  • Vuosi 2025

    Vuosi 2025

    Vuosi 2025 lähenee loppua ja ihan viime metreillä avasin uuden sivuston ja blogin. Siirryin pitkän tauon jälkeen oman domainin alle. Tämä antaa hieman luovempaa vapautta sivuston ulkonäön, mutta myös teknisten ominaisuuksien osalta. Toivottavasti ihmiset löytävät myös tänne. 🙂

    Tämän kirjoituksen voisi kirjoittaa monelta eri kantilta. Yrittäjäminä, kalastajaminä, retkeilijäminä, isäminä, aviomiesminä ja niin edelleen. Haluan tämän blogin keskittyvän lähtökohtaisesti harrastuksiini, mutta myös perhe ja yrittäjyyskin teksteissä vilahtelee. Kirjoitan tämän uudenvuoden puheen kuitenkin harrastusminänä. Mitä vuosi 2025 sisälsi kalastuksen, retkeilyn ja liikunnan saralla.

    Kirjoitin edellisen vuosikertauksen Instagramiin loppuvuodesta 2023. Silloin teemoina oli työuupumus, tupakoinnin lopetus ja liikunnallinen arki. Sieltä löytyi hieman lukujakin, kun vuonna 2022 olin tehnyt keskimäärin 1.5 treeniä viikkoon ja 2023 olin nostanut määrän kahteen treeniin. Selailin Suunto sovelluksen tilastoja ja totesin, että viime vuodet on mennyt reilulla kahdella treenillä viikkoon ja vuodessa on harjoitustunteja tullut noin 80h luokkaa. Se tarkoittaa siis sitä, että viikon treenitunnit olivat vain 1.5 h. Keskiarvona kaksi harjoitusta viikkoon on ihan ok, vaikka enemmänkin pitäisi olla, mutta tuo tunti määrä treeniä kohden on aivan liian alhainen. Tein tässä myös hieman matikanlaskuja ja katsoin miten nämä luvut asettuvat vuoden kolmella ensimmäisellä ja viimeisellä kuukaudella. Kesät ovat olleet aina treenaamisen osalta hiljaisempia. Tänä vuonna tammi-helmi-maaliskuun treenimäärä viikkoa kohti oli 2,9 krt ja 2,7 h, kun taas loppuvuodesta loka-marras-joulukuu 4 krt / viikko ja 2,2 h / viikko. Tämän tyyppiset lukemat pitää kyllä saada koko vuoden osalta. Minulla on kyllä kestävyyskuntoiluun hyviä mielekkäitä harrastuksia jokaiselle vuodenajalle, joten siitä se ei ole kiinni. Tällä hetkellä ajatuksena on kehittää peruskuntoa ja tietenkin kehittyä myös lajien osalta. Haaveissa olisi jossain vaiheessa osallistua johonkin tapahtumaan niin maastopyöräilyn, hiihdon, kuin polkujuoksunkin osalta.

    Vuoden 2025 liikkumis statseja

    Perhokalastus

    Miehän tosiaan aloitin perhokalastuksen kesällä 2024 ja tämä vuosi oli ensimmäinen kokonainen lajin parissa. Ensimmäinen ajatus on, että opin kesän aikana aivan älyttömästi tästä lajista ja aloin hahmottamaan myös omaa kalastus filosofiaa. Kesän aikana tuli kierreltyä monenlaisia vesiä joista osa oli veljen, tai jonkun muun suosituksia ja osa sitten ihan kartalta katsottuja virtavesiä. Toisinaan tuli heitettyä kuusi tuntia tyhjää, kuin toisinaan taas muutamassa tunnissa tuli valtavia onnistumisia. Kauden edetessä opin mielestäni koko ajan paremmin nauttimaan hetkestä jokivarressa ja alkukauden levoton höntyily väheni selvästi.
    Tälle kaudelle sattui myös kaksi taimen tapahtumaa, ensimmäinen oli toukokuussa pienellä erämaajoella virvelillä ja toinen samaisella joella loppukaudesta perhoon. Tämä oli myös ensimmäinen perholla saatu taimen. Ensimmäisten taimenien lisäksi kausi huipentui ennätys harjukseen, joka oli 39 cm. Sen huomasi kyllä heti siiman päässä, että oli keskimääräistä vauraampi kala. Rovaniemen vesistöissä meikän harjukset ovat olleet keskimäärin 30 cm luokkaa. Silloin tällöin joku 35-36 cm on tullut.

    Tulipahan tälle kaudelle yksi kirjolohikin perholla ja vieläpä urbaanissa miljöössä Jätkänkynttilänsillan kupeesta. Ensi keväänä aion käydä tutustumassa yhteen pienempään jokeen, josta kirjolohta voisi myös saada.

    Jollain saattaa kiinnostaa myös se, mitä tuli hankittua tähän harrastukseen. Pyrin menemään aika vähillä hankinnoilla, mutta jotain oli kuitenkin pakko hankkia. Käytettynä ostetut kahluuhousut kovasta liimailusta huolimatta eivät enää pitäneet vettä, joten investoin sitten uudet Simmsin vyötärömallin housut. Perhojen ja perukkeiden lisäksi tuli hankittua uusi heittosiima tuohon perussettiin, sekä isompaan vanhaan vapaan. Yritin siis saada uudella siimalla vanhasta seiskaluokkaisesta toimivaa settiä, mutta ei siitä tainnut olla apua. Meikällähän on käyttösettinä tuo Visionin Eka 8′ ja #4, jossa Visionin Vibe+ 85 siima.
    Tämän lisäksi vanha Erätukusta ostettu 9′ ja #6-7 vapa samalla siimalla, mutta sen heitto-ominaisuudet ovat niin karseat, että ei siitä taida olla kalakaveriksi. Hankinta listalla on siis joku hyvä #6 setti kevään streamerkalastukseen, isommille koskille ja ehkäpä hauen pyyntiinkin.

    Siimojen lisäksi taisin hankkia suonipihdit.
    Jos vielä lasketaan joululahjat, niin pukkihan toi uuden haaveilemani repun, Savotan Jääkäri M, sekä pienen setin perhojakin.
    Repusta on tarkoitus tehdä videota ja artikkelia seuraavan retken yhteydessä.

    Perhokausi oli kaiken kaikkiaan melko pitkä, kun ensimmäiset heitot ja ensimmäinen harjus tuli huhtikuussa Sallassa ja viimeiset perhokalat lokakuun lopussa.

    Kevään ensimmäinen harjus

    Syksyllä viimeisen retken jälkeen unohdin aika mukavasti koko harrastuksen ja ajatukset siirtyi juoksuun ja hiihtoon. Se on ihan mukava välillä unohtaa kokonaan jokin laji, jota ei voi harrastaa kuin tiettynä vuodenaikana. Joulupukilta tullut Ari Savikon Harjus kirja kuitenkin aktivoi aivot taas kivasti perhokalastukseen, joten hauska alkaa tässä hiihdon ja pilkkikauden ohella fiilistelemään jo tulevaa kautta.

    Vuosi 2026

    Odotuksia vuodelle 2026? Kaiken kaikkiaan koen, että asiat on tällä hetkellä todella hyvin. Olen onnellinen ja kiitollinen perheestä, läheisistä ja ystävistä. Minulla on työ, joka pitää ainakin ajatukset liikkeessä ja harrastukset, jotka pitävät fyysisesti liikkeessä.

    Toivon, että kaikelle olisi sopivasti aikaa. Aikaa olla rakkaan vaimoni kanssa (muutakin kuin töissä), tehdä perheenä asioita, joista kaikki pitävät ja vielä omille harrastuksillekin. Harrastukset ovat myös siitä kivoja, että niitä voi tehdä myös koko perheellä, lasten kanssa, tai vaikkapa yhden lapsen kanssa kerrallaan. Toivon, että lasten kanssa tehdyt pyörä-, kala- ja laavuretket inspiroisi heitäkin olemaan luonnossa ja arvostamaan sitä.

    Jos jotain tavoitteita pitäisi asettaa, niin ainakin se metsässä yöpyminen, joka jäi viime kesänä tekemättä. Pyöräilyn saralla haluaisin taas olla aktiivisempi, kuten toissa kesänä. Kilometreinä voisin tavoitella jotain 300 km luokkaa, koska vuonna 2024 olin pyörän selässä reilu 200 km.

    Somea ja YouTubea aion tehdä samaan malliin, kuin viime vuonna.
    Ei isompia paineita katselukerroista, tai tykkäyksistä. Lähinnä omaksi iloksi ja bonuksena, jos joku muukin innostuu harrastamaan.

    Blogin kirjoittaminen tulee olemaan vahvasti mukana, kun olen panostanut nyt uuteen blogiinkin.

    Perhokalastus tulee olemaan tietenkin isona osana tulevaa vuotta, etenkin huhtikuun ja marraskuun välisenä aikana. Viime keväänä fiilistelin sitä, että pääsisi edes yhden kerran mettäsuksilla perhokalalle. Olisi periaatteessa ollut tehtävissä, mutta viime keväänä oli niin kovat hanget, että pääsi ihan kävellenkin ensimmäisille retkille. Mettäsuksi retkeä voisi ajatella tulevana keväänä. Muutoinkin tulevana keväänä tiedän ehkä paremmin, mihin ensimmäiset retket suuntaan. Mahdollisesti paikkoihin, joissa uskon ja tiedän olevan taimenta, jolloin harjuksille voi antaa enemmän rauhaa. Odotan retkiä, joissa pääsen nauttimaan luonnonrauhasta, ihmettelemään luonnon kiertokulkua ja oppimaan uutta kaikesta siitä, mitä luonto ja kalastus parhaimmillaan tarjoaa.
    Tässä joulun alla hiljattain suoritin myös metsästyskortin, joten luultavasti myös kanalintumetsästys tulee olemaan osa sisällöntuotantoa.

    Syksyn viimeisiä harjuksia

  • A E. Järvisen jäljillä Pomokairassa

    A E. Järvisen jäljillä Pomokairassa

    Olin nyt liikenteessä uuden tuttavan, Juhon kanssa. Honda HR-V kuljetti meitä nelostietä kohti Aarne Erkki Järvisen kulkemia kairoja. Olemme matkalla Pomokairaan pienelle joelle. Juttelemme autossa niitä näitä kalastuksesta ja töistä. Noin kahden tunnin ajomatkan päätteeksi päädymme osittain huono kuntoiselle metsätielle, jota kuljemme vielä
    hetken. Juho ajaa auton tien sivuun kukkulalla, jossa on joitain vuosia sitten tehty rajuja hakkuita. Nyt ympärillä kasvoi nuoria mäntyjä, kuusia ja koivuja. Hakkuun yhteydessä ei oltu tehty ehkä kovin rajuja maan muokkauksia, kun alueella näkyi katajaa ja muutenkin vanhoja haapoja oli säästetty. Puimme autolla kahluuhousut, kasasimme perhovavat ja puheltiin hieman varusteista. Minä olin oppipoikana.
    Toveri päätti jo autolla, että lähtee liikkeelle kalvoroikkujalla, Klinkhammerilla. Minä puolestaan ajattelin valita perhon vasta joella.

    Minun ajatuksissani pinturi kaivetaan esiin silloin, jos näen pintovan kalan.

    Talsimme yli hakkuun ja tulimme vanhaan metsään. Jokirannat ovat jätetty jo kauan rauhaan hakkuilta, joten ne ovat tyypillisesti varttuneita sekametsiä, joissa sulassa sovussa kasvaa koivut, haavat, männyt ja kuuset. Lahopuita on joka puolella. Oikealle avautui harva puinen räme, jonka pohja loisti valkoisenaan kukkivia suovilloja. Saavuimme jokirantaan lyhyen kävelyn päätteeksi. Kaveri meni alavirran
    puolelle, kun itse jäin ihmettelemään jokea ja miettimään perho valintaani.
    Vesi oli kirkkaampaa, kuin meidän joet keskimäärin. Pomokairassa on tehty suhteellisen vähän metsä- ja suo-ojituksia, joten ravinnekuormaa on vähemmän. Joki oli melko matala, mutta kuitenkin monimuotoinen. Välillä oli ihan nilkkavesi, mutta syvempiä monttujakin tuntui olevan. Aloitin kalastelun uppoperholla.

    Pintovia kaloja ei näkynyt, mutta kaverin siirtyessä yläpuolelleni, minun pintaperho filosofiaa vastoin tärppejä kaverille tuli. Hetken tätä seuratessa vaihdoin itsekin klinkhammerin siiman päähän. Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Etenimme jokea ylöspäin, vuorotellen toinen ylempänä ja toinen alempana. Toverilla oli jo useampi tärppi, kuin minä odottelin vasta ensimmäistä. Välillä syvemmällä käydessä sain todeta, että kahluuhousuni vuotavat, vaikka olen niitä tallissa kovasti paikkaillut.

    Tein siirtymät välillä rannan kautta ja sain ihastella jokitörmän kukkia. Violettina hehkuvia metsäkurjenpolvia ja lapin maakuntakukkana tunnettua kulleroa.

    Vaihdoin siimaan oliivin vihreän larvan ja heitin ylävirtaan. Vihdoin, ensimmäinen tärppi meikäläiselle. Pieni harjus oli kelpuuttanut larvan ja juuri kuin olin ottamassa kalaa käteen, se karkuutti itsensä. Hyvä niin.

    Päätimme yhteistuumin siirtyä aloitus paikan alapuolelle, joten rantauduimme ja lähdimme kävelemään tulosuuntaan. Ihastelin matkalla valkoisenaan hehkuvaa suota, valkoisia metsätähtiä ja ruohokanukoita. Löysimpäs matkalla myös metsäorvokkeja ja kukkivia hilloja. Kalastelun osalta hiljaiselo minun osalta jatkui, kun kaverilla pinturiin iski pieniä harjuksia, sekä yksi puronieriä. Vaihdoin melko tiheään perhoa ja olin hieman hukassa. Kaveri sai kalaa pinturilla, mutta mie en. En luottanut riittävästi omaan vaistoon. Mietin jatkuvasti, että olisin
    väsännyt monofiili setin ja alkanut lirkkiä kiventakusia. Tätä en kuitenkaan tehnyt. Seuraava tärppi tuli alempana ja se oli puronieriä. Otin kalan hengiltä, suolistin ja otin mukaan. Ajattelin, että pakkohan tätä on maistaa, kun on paljon kehuttu. Puronieriä tärppäsi jälleen minun kohdalla uppoperhoon, vihreä runkoiseen, messinkikuulalla olevaan orange tagiin.

    Jokin lintu visersi silloin tällöin, välillä oli äänekkäämpääkin konserttia, mutta en tunnistanut lintuja. Ihastelin rannan kasvustoa, vastarannan jänkää ja kesäistä yötä. Kellohan oli jo kohta puolen yön.

    Joki oli miellyttävä kalastaa. Paljon pieniä suvantokohtia, mutta muutamia vuolaampia kuohujakin löytyi. Kalat tuntuivat olevan rauhallisissa virran osissa, mutta olivat pieniä. Johtuikohan joen mataluudesta? Kalastelimme jokea alas päin, ilman tärppejä. Minulla housut oli vuotanut jo runsaammin vettä lahkeisiin, joten
    fiilis sen osalta ei ollut ihan parhaimmillaan. Lisäksi usean tunnin kalastelu, mutta vähäiset tärpit alkoivat hieman turhauttamaan.
    Keli oli melko pilvinen, meinaten välillä kirkastua, mutta ei sitten kuitenkaan. Olin tehnyt perhon vaihdossa varmaan jonkinlaisen oman ennätykseni. Oli ristiriitainen olo. Juho oli jäänyt hieman ylemmäs, kun minä kävin alempana kalastamassa erästä rauhallista kohtaa. Seisoin joessa jalat märkinä ja otin aikalisän. Mietin miten jatkaisin tästä. Katselin perhorasiaa ja silmääni osui urbaanille kirjolohelle kelvannut pinkki leetchi. Otin paksuksi kuluneesta kartioperukkeesta 0.16 tipin pois ja sidoin leechin siiman päähän. Ensimmäinen heitto ja heti joku yritti perhoon. Muutama heitto lisää ja kohta oli illan toinen harjus kiinni. Oiskhan se ollut noin 20 cm. Tämä toi kummasti lisää virtaa tekemiseen. Heittelin siinä hetken ja lähdin ylös päin, missä kaverikin oli. Päästyäni hänen luo, hän kertoi, että oli ollut kiinni isompi kala, oli vetänyt vavankin ihan kaarelle, mutta oli päässyt irti. Epäselväksi jäi mikä
    kala se oli. Niin sehän tässä jäi mainitsematta, että kaverihan sai ylempänä komean, noin 30 cm luonnon taimenen. Hetken juteltiin ja mie heittelin leetchiä. Kohta oli taas harjus kiinni ja itsevarmuus tekemiseen kasvoi entisestään.

    Illan mittaan tajusin sen, että aina ei sama tyyli toimi kaikilla kalastajilla. Minulla alkoi väsy ja nälkä jo painamaan. Ei oltu paisteltu makkaraa, eikä keitelty kahvia. Päätimme, että kalastellaan hiljakseen aloituspaikkaan asti ja lähdemme sitten autolle. Sain lähellä aloituspaikkaa leetchiin vielä yhden harjuksen, joka oli itselle tämän reissun isoin. Leetchi on melko helppo ja kiva perho. Ei tarvi siimojen suhteen erityistä värkkäämistä ja sen uittokin on suhteellisen helppoa. Olen kokeillut sitä poikkivirran lisäksi myös ylävirtaan ja suoraan alavirtaankin. Parhaat tulokset on tullut, kun on heittänyt poikkivirtaan ja antanut sieltä valua perhosiiman vetävänä alaspäin ja lopulta suoristuen nokka kohti kalastajaa. Tärpit on tullut yleensä lähes suoraan alavirrassa. 

    Olen pohtinut myös harjuksia ja niiden kantaa. Etenkin Rovaniemen pienillä joilla. Perhokalastus urani aikana en ole saanut montaa mitallista harjusta. Yhden, sen ensimmäisen otin ruokakalaksi viime vuoden kesäkuussa. Muutoin harjukset ovat jääneet kasvamaan. Olen ajatellut mielessäni, että koskikalastus on fiilistelyä, harrastelua ja enimmiten C&R kalastusta. Vaikka tulisikin yli 35 cm harjus, laskisin takaisin. Ruokakalat ovat sitten erikseen. Esimerkiksi ahven, hauki ja miksei myös kirjolohi. Kirjolohen kalastus on myös hieman ristiriitainen omassa mielessäni, koska en kannata sen kasvatusta ja istuttamista. Toki on kirjolohi suomalaisessa keittiössä parempi vaihtoehto, kuin norjan lohi.

    Yön kalastelut oli kalasteltu ja tulimme autolle kahden jälkeen yöllä. Likomärät kahluukamat pois ja kuivaa vaatetta päälle. Kylmälaukusta vettä ja evästä ja niin lähdettiin kotimatkalle.

  • Kaihuanvaara ja Ozoom Myhkyri

    18.02.2017

    Olin herännyt 6.30. Poikkeuksellisen aikaisin näin lauantai aamuna, mutta syykin oli hyvä. Kello oli noin kahdeksan, kun sain autoni parkkiin Kaihuanvaaran juurelle. Lähdin hiihtämään Kaihuanvaaran rengastietä ylöspäin kohti retkeilyalueen varsinaista parkkipaikkaa. Parkkipaikalta jatkoin kelkan jälkeä pitkin kohti Juhannuskallioita, joilla sijaitsi laavu ja näköalatorni. Olin jälleen myöhässä suunnitelmista, kun päivän pituus yllätti. Olin suunnitellut tulevani tänne hämärän rajamailla, jotta näkisin komean auringonnousun vaaran huipulta näkötornista. Aurinko teki nopeampaa nousua horisontin ylle, kun minä vaaranpäälle. No eipä tarvi enään kiirehtiä.

    Jaloissani on crocs talvikenkien lisäksi myös uudet sukset. Ostin Kärkkäisen verkkokaupasta Ozoom Myhkyri jahti/metsäsukset. Sukset ovat 160cm pitkät ja leveyttä reilun kymmenen senttiä. Siteiksi ostin Suomalaiset Finngrip Easy siteet, jotka käyvät lähes jokaiseen kenkään. Välillä tulee eksyttyä tiheämpiin metsikköihin, joten sen takia ajattelin kokeilla lyhyempää suksea. Laavulle hiihdellessä huomasin, että ainakin pitoa pitää lisätä voitein. Suksissa on vakiona suomupohja, joka loivemmissa mäissä pitää oikein hyvin.

    Aikani hiihdeltyä saavuin Kaihuanvaaran päälle Juhannuskallioille. Ensitöikseni täytyi hakata hieman polttopuita ja sitten nuotion tekoon. Tuoreet kelkan jäljet kiersivät laavun, mutta kenkien jälkiä ei ollut. Nuotiopaikan päällä oli n. 15cm lunta, joten ihan äskettäin siinä ei oltu tulisteltu. Sain hieman kosteista puista nuotion aikaiseksi ja oli aika hengähtää. Polttelin rauhan sikarin ja tutustuin laavun vieressä nököttävään näkötorniin. Tornista oli upeat maisemat Kemijoelle, Iso-kaihuajärvelle ja muualle Kaihuanvaaraan.

    Paistelin laavulla Ukko-Pekka A-luokan makkaraa ja nautiskelin nokipannukahvit. Kuuntelin hiljaisuutta ja hiljaisuuden rikkovia puiden paukahteluja. Hengitin raitista ilmaa Helmikuisena aamuna. Oli hyvä olo. Aurinkokin oli kivunnut jo puiden yläpuolelle, jotka ympäröivät Juhannuskallioiden laavua. Laavulta ei ollut erikoisempia maisemia juuri mihinkään suuntaan, mutta varmaankin juuri siksi näkötorni oli aikanaan rakennettu. Luonto oli päälle päin autio. Linnut ovat vielä asutuksien lähellä talviruokinnassa, mutta palaavat parin kuukauden jälkeen takaisin metsään. Hangen alla ei luultavasti ole yhtä autiota.

    Lähdin paluu matkalle vähän eri reittiä, mitä tullessani tänne vaaran päälle. Laavun taakse lähti kelkan jälki, joka oli ajanut pohjaa alueen retkeilyreiteille. Kelkan jälki oli yllättävän liukas ja vauhtia tulikin aika mukavasti. Kamera kaulassa heiluen horjuin ja vaapuin pitkin polkua, mutta skeitti aikoina hankittu tasapaino oli jälleen apuna, enkä kaatunut. Ajattelin vain, että jänikset ja ketut taitavat naureskella viikset heiluen omissa piiloissa. Aikani hiihdeltyä kelkan jälkeä tuli tarve siirtyä umpihangen puolelle. Uudet suomupohjaiset sukset pitivät melko kovaa meteliä jäätyneellä kelkan jäljellä.

    Tutkin karttaa ja otin suunnan pois reitiltä. Tuli hiljaisuus. Vastikään jäätyneen hangen päälle oli satanu pieni kerros puuterilunta jonka päällä hiihtäminen oli miellyttävää. Edessäni aukesi harva puinen alue, ehkäpä vanha hakkuuaukea. Näkymä oli niin komea, että tilanne oli jaettava Instagramin tarinassa ja Whatsapp palvelussa ystäville.

    Aikoinaan, kun hiihtelin vanhoilla Ruotsin armeijan suksilla, hakeuduin aina jängille ja hakkuuaukeille,nyt tajusin miksi. Viime aikoina olen yrittänyt löytää korkeita vaaroja ja hienoja maisemia, mutta tajusin tämän metsäaukean keskellä, että tämä se vasta maisema onkin. Hiihtäminen tasaisilla aukeilla ja soilla on lisäksi huomattavasti kevyempää, kuin iän ikuinen kiikkuminen eri vaarojen ja tuntureiden huipuille.

    Hiihtelin rauhakseltaan eteenpäin, hidastin vain vauhtia, koska huomasin, että aukea ei ole kauhean suuri ja edessä olisi tiheämpää metsää. Aurinko paistoi keväisesti ja loi puista ja hiihtäjästä pitkät varjot puhtoseen hankeen. Oli jälleen Al Caponen hetki. Ympärillä oli niin paljon jänisten, kettujen ja muiden metsän eläinten jälkiä, että juolahti mieleen ajatus piilokojusta. Olisi kiva joskus tulla iltapäivällä tämmöiselle aukealle ja pystyttää teltta tai piilokoju. Odotella rauhassa illan hämärtymistä ja seurata tulisiko aukealle elämää. No ehkäpä mie sitäkin joskus koitan.

    Aukealta alueelta tiheämpään metsään siirtyessä ei enään ollut juuri maisemia. Metsä oli niin tiheää, että siellä oli jopa vähän hämärää, koska auringon säteet eivät sinne mahtuneet. Hiihdin loppu matkan kelkan jälkeä suoraan kohti tietä ja sitten tien reunaa pitkin autolle. Takana oli jälleen yksi uusi kokemus ja kaikenkaikkiaan hieno retki. Kaihuanvaaraan tulen varmasti vielä palaamaan. Viimeistään kesällä. Kaihuanvaaran pohjoisosasta, länsirinteiltä löytyy myös päivätupa Sirenin kämppä, joka jäi tällä kertaa näkemättä.

    Uusiin suksiin olen todella tyytyväinen. Ozoomin Myhkyrit olivat mukavan löysät kumpareisessa maastossa, pito oli kaksinverroin parempi kuin edellisissäni, vaikkakin pitää vielä lisätä jyrkempien mäkien varalle. Sukset olivat mukavan kevyet ja niillä oli helppo hiihdellä. Moni on kirjoittanut, että nämä eivät välttämättä sovi pidempien matkojen hiihtoon, mutta tällä kokemuksella mulle jäi ainakin tunne, että kyllä näillä jonkinlaisen vaelluksenkin tekee. Pitää vielä tälle talvelle kokeilla vaikkapa 10 kilometriä alkuun.

    Suosittelen vierailemaan Kaihuanvaaran retkeilyalueella. Alueella pärjää talvisinkin ihan vain kengillä, koska merkityt reitit oli ajettu kelkalla läpi. Kaihuanvaaran rengastie oli aurattu ralleja varten ja oli varsin kapea, joten sen varteen en uskaltanut autoa jättää.

    Kiva kun luit ja pistähän kommenttia tulemaan!

    Uusimmat kuvat näet Instagramissa @juhanimoilanen ja Facebookissa Juhani Moilanen Photographer

    https://www.instagram.com/juhanimoilanen/ – https://www.facebook.com/juhanimoilanenphoto/