Laitoin vasta ruokintapaikan kuntoon pihamme pajupusikkoon. Talomme on vanhan pellon keskellä, joka varmasti vaikuttaa lintujen määrään ja lajistoon. Meillä ei ole mitään valtavaa ryntäystä ja lajisto on aika suppea. Ruokinnalla käy enimmäkseen talitiaiset, sinitiaiset, pikkuvarpuset ja harakat. Joskus saattaa käydä myös punatulkkuja ja joku peippokin.
Kokeile novellia e-kirjana: Jokivarren pyy – Juhani Moilanen.epub
Istuin autossa ja hymyilin, autoradiossa soi Popedan Pitkä kuuma kesä, vaikkakin oltiin jo syksyssä. Olin vuosia haaveillut yön tai parin retkestä metsästäen ja kalastaen. Lapsiperheen arki, lasten harrastukset ja yrittäjyys eivät olleet antanut aikaa moiselle. Muutamia yön yli retkiä kavereitten kanssa lukuun ottamatta en ollut yöpynyt ikinä metsässä yksin. Nyt minulla oli 20 vuotta vanhaan Haltin rinkkaan pakattuna teltta ja muut retkitarvikkeet. Mukana oli myös kalastus- ja metsästysvehkeitä. Elettiin syyskuun kahdennentoista aamua.
Sammutin auton ja Mustajärven Paten laulu hiljeni. Jalkauduin autosta, olin hetken ihan liikkumatta ja kuuntelin. Kilometrien päästä kuului nelostien liikenteen ääniä. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Parkkipaikka oli tuttu monilta kalastus- ja nykyisin myös metsästysretkiltä. Suunnitelma oli selvä, kiertelisin läheisen vaaran metsiköitä, hakkuuaukeiden reunoja ja alavampia kuusikoita. Tavoitteena oli löytää kanalintu ampumaetäisyydelle. Samalla myös kävisin kurkkaamassa, mitä kahden vaaran välissä olevalla lammella olisi tarjota.
Asettelin GoPro kameran rintavaljaisiin, sain rinkan selkääni ja lähdin haulikko kädessä kävelemään hiekkatietä tulosuuntaani. Tien kaakkoispuolella kohosi Korpivaara, vaikka se ei tähän juuri näkynytkään. Nousua olisi vajaa sata metriä, mutta rinkan ja haulikon kanssa sekin tuntuisi. Vedin raitista ilmaa sieraimiin, lehtipuut olivat jo osittain ruskassa, joku vielä loisti kesän vihreyttä. Soratie rohisi hetken kenkien alla, kunnes muutaman talitintin parvi johdatteli minut oikealle metsään, kohti vaaran lakea. Napsautin kamera kuvaamaan kävelyä ja juuri kun aloin kertomaan videolle, mitä olin tekemässä, kuului kamerasta useampi piippaus ja se sammui. Perhana, joko tästä loppui akku? En muistanut, mihin pakkasin vara-akut, tai oliko niitä ylipäänsä edes mukana. Tyydyin tilanteeseen ja jatkoin matkaa.
Kävellessä ajatukset harhailivat ja mietin erästä unelmaani. Olin ajatellut, että joskus teen isomman vaelluksen jonnekin erämaahan, esimerkiksi Finnmarkiin tai Käsivarren erämaahan. Tämä retki oli yksi askel lähemmäksi sitä. Ensimmäinen yksin nukuttu yö luonnossa, vähän suunnistamista ja ruoan metsästämistä. Pysähdyin samalla ja tutkin hieman karttaa. Otin esille myös kompassin, mutta sen viisari heilui väkkäränä joka suuntaan. No tämä ainakin pitää uusia, jos oikeaan erämaahan meinaa, tuumasin itsekseni. Katsoin suunnan puhelimen retkikartasta ja jatkoin matkaa. Halutti sanoa, että erämaahan, mutta sitä tämä ei valitettavasti ollut.
Olin käveleskellyt noin 20 minuuttia, kun kuulin vasemmalta alarinteestä raskaat siiven lyönnit. Vitsi, sieltä lähti joku, mutta väärään suuntaan! En nähnyt lintua, enkä näin ollen voinut olla varma lajista, mutta tämä antoi kuitenkin uskoa tulevaan. Kiersin hakkuuaukean ja ylitin metsäautotien, tien varressa lojui valkoisia muovinriekaleita ja levinnyttä poronrehua. Poronhoitoa parhaimmillaan. Tien ylitettyä alarinteen puolelle avautui pieni soramonttu. Tämä on hyvin tyypillistä suomalaisen talousmetsän ja poronhoitoalueen maisemaa. On hakkuuaukeaa, soramonttua ja rehupaalien jätteitä, mietin mielessäni. Tästä uupui enää metsään tuotu vanha pesukone ja sohva.
Istahdin hakkuuaukean reunaan kannon nokkaan ja pyyhin hien otsaltani. Maisema pohjoisen suuntaan oli upea, alhaalla järvi ja taustalla kohosi Kuusitunturi. Nappasin puhelimella kuvan.
Olen minäkin kukkulan valinnut tälle erämaa retkelle, hymyilin. Tunturia ne on tästäkin yrittäneet, kun on lakea myöten hakattu.
Tutkin hetken aikaa karttaa ja katsoin suunnan. Käytin puhelimen maastokarttaa, kun kompassistakaan ei paljoa apua ollut. Olen pitänyt omaa suuntavaistoani aina hyvänä ja pärjäsin koulun suunnistustehtävissä mainiosti. Aikuisiällä en ole kuitenkaan päässyt sitä testaamaan todenteolla.
Maasto oli kallioista ja sieltä oli upeat maisemat isomman joen takana häämöttävään erämaahan. Tuonnehan se olisi pitänyt lähteä samoilemaan, ajattelin mielessäni.
Laskeuduin alas kohti kurun pohjalla olevaa Porokurun lampea. Rinkassa oli perhovehkeiden lisäksi myös teleskooppivirveli mahdollisia hauki- ja ahvenvesiä varten. Arvelin, että kohta voisi olla virvelille käyttöä, koska lounasaika alkoi jo kolkutella.
Korpivaaran länsirinteet eivät tarjonneet, kuin yhden kuulohavainnon mahdollisesta kanalinnusta. Rinkassa olisi kyllä kuivamuonaa, mutta yritän ensin luonnosta. Saavuin lammen rantaan. Vesi oli yllättävän kirkasta, täällähän on voinut entisaikaan olla vaikka taimenta. Tämä puoli lammesta oli karu, hieman kivikkoinen. Rantakaistale taas kuivahkoa havumetsää, kun toisella puolella oli hieman kosteampaa soistumaa. Järvi sai vetensä länsipuolen suolähteestä. Poistin haulikosta patruunat ja laskin aseen ja rinkan järeän männyn juurelle. Otin vettä pullosta ja haukkasin palan suklaata. Hiki laskeutui otsalle.
Olen käynyt näillä kairoilla monia päiväretkiä kalalla ja metsällä. Kalastus on painottunut Kivijoen harjuksiin ja satunnaisiin taimeniin. Metsästysretket ovat suuntautuneet Mortin kairaan, kauemmaksi nelostiestä. Korpivaara ja alueen monet järvet ja lammet ovat kuitenkin minulle tuntemattomia.
Kiinnitin lipan siiman jatkeeksi ja heitin ensimmäisen heiton. Annoin vieheen vajota lähes pohjaan asti ja aloin kelaamaan. Ei tulosta. Muutamien tyhjien heittojen jälkeen heitin lähes rannan suuntaisesti. Sitten tärppäsi! Vapa taipui ja jarrukin ulvahti. Hauki se taitaa olla, vai olisiko iso ahven, mietin mielessäni. Kala taisteli hetken, kunnes siima löystyi ja kala oli poissa. Perhana, tuuskahdin itselleni. Pidin hetken tuumaustauon. Hauki on kyllä niin jääräpää, että yrittää varmasti uudelleen jos heitän. Kävelin rantaa hieman vasemmalle ja heitin jälleen rannan suuntaisesti. Pää ja selkä olivat hiestä märkänä äskeisen patikoinnin johdosta. Jatkoin heittelyä välillä keskelle lampea, välillä rannan suuntaisesti. Olikohan se äsken edes kala? Ei täältä tule tärpin tärppiä. Ei kyllä se täytyi olla, ei pohjakosketus noin vedä, vakuuttelin itselleni.
Istahdin rantakivelle huilaamaan. Täällä se on tätini mieskin samoillut nuoruudessa, lähikylistä kulkenut tammukoita pyytämässä. Kyllä nämä metsät ovat kaikkea nähneet. Kivijoessakin on purouittoa harjoitettu. Savottojen pääpirtti on ollut Kivijärven itärannalla, jäänteet taitavat vieläkin löytyä sieltä.
Heitän vielä kolme heittoa, yhden oikealle, yhden keskelle ja yhden vasemmalle. Jos ei tärppää, niin ruoaksi on pasta carbonaraa. Ensimmäinen heitto ei tuottanut tulosta. Toisella heitolla annoin jälleen lipan vajota, koska ajattelin keskellä olevan syvempää. Lähdin kelaamaan pienin nykäyksin. Joku kolahti uistimeen, oliko se pohjakivi? Yhtäkkiä jarru rääkäisi ja vapa oli kaarella, ei ollut pohjakivi, riemuitsin. Sain taisteltua kalan rantaan ja haaviin. Reilu kiloinen, mutta erittäin virkeä hauki oli saaliina tästä metsälammesta.
Palasin asennolle ja aloin valmistella ruokaa ja nuotiota. Löysin läheltä sopivan tervaskannon ja sain tehtyä tulet. Fileoin hauen, mutta en alkanut sen kummemmin y-ruotoa nyppimään pois. Kaivoin rinkasta paistin pannun, voita ja suolaa. Tunsin eläväni.
Porokurun lampi jäi taakse, kun lähdin jatkamaan matkaa loivasti vaaran rinnettä mukaillen. Rinkka tuntui tauon jälkeen painavalta, mutta eiköhän tähän taas totu. Kello oli noin yksi iltapäivällä ja syyskuinen aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Kivijoen suvannoille ja nivoille oli matkaa noin kolme kilometriä. Tiesin, että siellä harjus pintoisi, mutta mielessäni oli toisenlainen saalis. Jospa huomenna sitten ehtisi kalastelemaan.
Päätin pyhittää iltapäivän haulikon kanssa kävelyyn, josko löytyisi pyy tai teeri. Lähestyin pientä suo länttiä, hiki helmeili otsassa kovan nousun jäljiltä. Välillä se tuntuu, että sitä hengästyy ihan pienestäkin. Noh, onhan tässä ollut nousua vajaan kilometrin matkalla aikalailla. Suota ympäröi korpikuusikko ja muu kostealla viihtyvä kasvillisuus. Jatkoin matkaa suopursujen keskellä. Huomasin kuusikon lomassa maassa linnun, se on pyy! Matkaa ehkä viisikymmentä, kuusikymmentä metriä. Lähemmäksi pitäisi päästä. Hiivin niin hiljaa, kuin ikinä pystyin. PAM! Kuului käsissäni olevasta haulikosta. Osuiko? Ei, lähti lentoon. Perhana vieköön, miksi en ampunut toista piippua? Sydän jyskytti rinnassa, kävelin paikkaan, johon lintua yritin ampua. Jäikö raanaaksi, vai eikö vain osunut? Kuusien lomasta en löytänyt jälkeäkään linnusta, ehkä joku sulka, mutta ei verta tai muuta erityistä. Olikohan tämä peli menetetty tältä osin?
Kiersin pienen suon ja jatkoin hiljalleen matkaa kohti jokirantaa. Ohitin matkalla poroerotusaidan. Sotkuinen paikka eriskummallisine mökkeineen ja varastoineen. Vaihdoin haulikkoon lyijyttömät patruunat siltä varalta, että rannan lähettyvillä tapaisin vielä pyyn. Pyy viihtyy monesti korpikuusikoissa ja rantakaistaleet ovat lyijykieltoaluetta. Näin vilahduksia joesta puiden lomassa, hidastin vauhtia. Pysähdyin tiirailemaan ensin varvikkoa etualalta, ei havaintoja. Otin kaulalta kiikarit ja aloin haravoimaan lähempää jokirantaa ja myös rannan lehtipuita. Tumma pallo oli koivunoksalla melko lähellä jokea. Löysin linnun myös ilman kiikareita. Matka olisi kiväärille hyvä, mutta haulikolle aivan liian pitkä. Nyt piti tehdä suunnitelma, miten etenen lähemmäksi lintua. Riisuin varovasti rinkan maahan ja jätin muunkin ylimääräisen pois. Lähdin kiertämään oikealta kuusikon suojasta. Syke nousi, samaten hikipisaroita valui otsalla. Piru vie, että tämä on aina yhtä jännittävää. Pääsin puu kerrallaan lähemmäksi, jostain kuului korpin raakuntaa.
Vihdoin olin noin 20 metrin päässä linnusta, toivottavasti lintu ei tipahda suoraan jokeen, silloin tulee uintihommia. Lintu ei ollut huomannut minua, olisihan se lähtenyt jo ajat sitten. Otin linnun haulikon jyvälle, puristin tukin tiukasti olkapäätäni vasten. Painoin hitaasti liipaisinta, pidin sen pohjassa ja korvissa soi. Huomasin, että lintu tipahti lähes suoraan puun juurelle. Jes, nyt se osui! Kävelin reippaasti koivun juurelle ja löysin sieltä kuolleena makaavan linnun.
Olin lähellä tuttua kahvittelupaikkaa, jossa vesi virtasi hitaasti kahden kosken välissä. Hain muut varusteet ja kävelin pienen niemekkeen kärkeen. Kirkkaassa vedessä hiekkainen pohja näkyi hienosti, mutta kalojen tuikkeja en havainnut. Olin saanut tästä kohdin ainoastaan kesäkuisena päivänä jonkun särkikalan ja koskenniskalta yhden pintovan tammukan, tai siis taimenen. Laitoin kahvivedet kiehumaan ja aloin nyppimään ja nylkemään lintua. Joitain vuosia sitten, kun tässä ensimmäistä kertaa kävin, niin en olisi uskonut, että nyljen tässä kohtaan linnun ennemmin, kuin harjuksen. Tämä on ihmeellinen mutka, kerrassaan upean näköinen, mutta kaloja tässä ei ole.
Jatkoin alavirran suuntaan ja ylitin tien, jossa autoni oli parkissa. Onhan se vähän surkuhupaisaa, että tällä erämaa retkellä törmään patikoidessa omaan autooni. No tämä oli kyllä tiedossa. Jatkoin eteenpäin, jossa virta jälleen pienen koskiosuuden jälkeen rauhoittuu. Istahdin törmälle katselemaan ja kuulostelemaan, olisiko harjus vielä syönnillä. Kävellessä huomasin rantaheinikossa muutamia hoikkakorreja.
Tämä suvannon ja nivan välimaastossa oleva kohta on taas sellainen, josta en ole ikinä taimenta tavoittanut. Täältä olen saanut useita harjuksia pintaperholla. Yhtäkkiä kuulin pienen molahduksen hieman alempaa pusikoiden takaa. Hiippailin lähemmäksi ja huomasin, että vastarannan läheisyydessä pintoo kala. Varmistettua asian, palasin rinkalle ja otin rinkan kyljessä olevasta vapaputkesta perhovavan, kaivoin sivutaskusta kelan ja rasian. Haavina oli kätevä kokoontaitettava malli, jonka olen hankkinut juuri sitä varten, että joskus lähden pidemmälle kalastusvaellukselle.
Ajatuksiin hiipi jälleen ajatus isommasta retkestä. Olisiko se Finnmarkiin, Käsivarteen tai esimerkiksi UKK-puistoon. Miten pärjäisin? Mitä kaikkea pitäisi harjoitella ennen sitä, tai mitä täytyisi hankkia vaellusta varten? Ai että, olisihan se hienoa patikoida ja kalastaa tuntureiden syleilyssä. Siellä olisi kirkkaita vesiä, jokia ja järviä. No on niitä täälläkin, kun osaa vain etsiä. Kuulen taas molahduksen ja sidon mustan pienen pintaperhon perukkeeseen. Hiippailen pusikoiden oikealta puolelta joen rantaan, tarkistan takaheittotilan ja rupean heittämään perhoa veden ylle. Saan lisättyä siimaa sopivasti ja tähtään perhon metrin pari tuikin yläpuolelle. Heitto jää vajaaksi, annan kuitenkin lipua. Ei tärppiä. Otan hieman siimaa ulos ja uusin yritykseni. Nyt heitto osuu hyvin, odotan jännityksessä kun perho lipuu kohti oletettua kalan asentopaikkaa. Ei tapahdu mitään. Perho vain valuu virrassa, houkuttelevan näköisenä. Heitin muutamia heittoja, mutta kalasta ei kuulunut enää mitään. Noh, ei tullut linnulle lisuketta. Kävelin takaisin rinkalle, avonaiselle törmälle. Nyt näkyi tuikki myös siellä, ylempänä. Heitin perhoa ja taas sama homma, ei elämää, ei tärppiä. Mikä ihme tässä on, onko perho väärä? Näkikö kala minut?
Olisin ollut ihan valmis ottamaan mitallisen harjuksen ruoaksi, kun en ole tänä kesänä tältä joelta vielä ottanut. Lähivesillä tulee aina pohdittua kolme kertaa, otanko kalan ruoaksi, vai päästänkö kasvamaan. Ehkä jossain lapin erämaissa ei tarvitsisi niin miettiä. Jos tarvetta ruoalle olisi, niin kalan voisi huoletta tainnuttaa.
Iltapäivä oli jo pitkällä ja nälkäkin alkoi tuntua. Käveleskelin rauhassa jokivartta alaspäin kohti tulevan yön telttapaikkaa. Olin tutkinut kartasta kohdan, jossa joen mutka muodostaa mäntymetsäisen niemen. Matkaa kohteeseen oli vajaa puolitoista kilometriä. Patikoidessa tein havaintoja joistain kanalinnuista, jotka lähtivät siivet suhisten minua karkuun. Jotkin pikkulinnutkin vielä jaksoivat visertää syksyisessä alkuillassa.
Mitenhän saan ensi yönä nukuttua, miten kulutan illalla aikaa, kun pimeä laskeutuu? Pohdiskelin kävellessä. Teltan pystytys pitäisi kyllä sujua, koska olen sitä olen harjoitellut pihallani, tuulella ja tyynellä. Nyt oli melko tyyntä ja se toi turvallisuuden tunnetta. Nälkä kasvoi, joten haukkasin välipalapatukan, että jaksan patikoida perille asti. Mietin kävellessä, että pitäisikö perille päästyä ensin tehdä ruoka, vai leiri? Kannattaako telttaa alkaa pystyttämään nälissään. Iltapalalla oli tarjolla pyytä, joten ehkä näin upeaa ruokaa jaksaisi odottaa.
Teltta oli löytänyt paikkansa, tosin hieman kuhmuraisen. Edustalla loimotteli iltanuotio, jonka pienen äherryksen jälkeen sain kosteista maapuista syttymään. Ilma oli tyven ja hiljainen kosken hento kohina kuului kappaleen matkan päästä. Olo oli hyvä, ympärillä vallinnut pimeys ei pelottanut. Istuin hyvässä asennossa nuotion äärellä ja söin retkilautaseltani tuoretta lähiruokaa. Kivijokivarren pyytä. Kaverina oli viipale ruisleipää ja voita, ruokajuomana lähteestä tankattua vettä. En olisi uskonut, että vietän ensimmäisen yksinäisen telttayön nimenomaan syksyn pimeydessä. Olin aina ajatellut, että tekisin ensimmäisen retken yöttömän yön aikaan ja jossain avarassa paikassa. Näkisi kauas, olisi valoisaa, eikä mikään pääsisi yllättämään. Mikä täällä voisi yllättää? Toinen retkeilijä? Tuskin. Eläimetkin pysyvät kyllä kauempana, ainakin suurpedot.
Elin hetkessä ja nautin omasta rauhasta. En yhtäkkiä osannutkaan pelätä, vaikka joskus liian myöhään venyneeltä kalaretkeltä autolle paluu olikin pelottanut.
Olin juuri saanut unen, kun havahduin teltan takaa kuuluvaan risahdukseen. Sydän alkoi hakata, makasin aivan paikallaan ja kuuntelin. Kuului toinenkin rasahdus, kolmaskin. Mikä siellä liikkuu? Äänet olivat kevyitä, joten karhu tai ihminen se ei ainakaan ole, rauhoittelin itseäni. Eläin oli hetken paikoillaan, tai ainakin näin oletin kun mitään ei hetkeen kuulunut. Sitten kuului pari hentoa loittonevaa ääntä ja hiljeni kokonaan. Jänis, tai ehkä kettu, arvelin. Naurahdin itsekseni makuupussissa. Ensimmäinen yö yksin metsässä ja heti sydänkohtauksen partaalla. No onneksi mitään ei tapahtunut, hymähdin ja käänsin kylkeä. Nukahdin nopeasti uudelleen.
Telttakangas heilahteli hiljaa tuulessa, pötköttelin makuupussissa. Yö oli mennyt muutoin hyvin, alkuyön heräämistä lukuun ottamatta. Tosin, eihän siinäkään mitään käynyt. Lähes 20 vuotta vanhassa Haglöfin makuupussissakaan ei ollut tarvinnut palella. Pussi oli vielä siltä ajalta, kun niihin ei tarvinnut merkata comfort ja extreme lämpötiloja. Yöllä oli käynyt varmaan noin viidessä asteessa. Kolmen hengen teltassa yksin oli aika mukavasti tilaa. Kaikki tavara mahtui sisälle ja pukeminenkin onnistui hyvin.
Tänäänkin oli tulossa aurinkoinen syyspäivä. Sain puettua ulkohousut, kumisaappaat ja papan perintövillapaidan ylleni ja kömmin ulos teltasta. Käpytikka tervehti läheisestä kelosta ja puista tipahteli yön kosteuden pisaroita. Kävin kiertämässä teltan, näkyisikö yöllisesti kulkijasta mitään. Teltan takana oli jäniksen ulosteet, joten syyllinen oli löytynyt.
Kello oli kahdeksan aamulla. Tein tulet ja hain joesta kahvi- ja puurovedet. Olin pakannut mukaani pystymallin retkikeittimen lisäksi myös pienen nokipannun. Nyt keitänkin ihan oikeat nokipannukahvit. Veden kiehumista odotellessa mietin päivän suunnitelmaa. Voisin tutkia jokea tältä alueelta, kun en ole ennen tässä kalastanut. Tämä on ihan lupa-alueen ja Metsähallituksen maiden rajalla.
Kala tuskin olisi syönnillä vielä näin aikaisin. Nautiskelin aamupuuroa ja kahvia, kirjoitin samalla tabletillani kirjaa, tai ainakin tarinaa, josta voisi joskus tulla kirja. Minulla oli parikin projektia, joita kirjoittelin silloin tällöin. Toinen olisi fiktiivinen kertomus traagisesta uittotapaturmasta ja toinen taas omiin sukujuuriin liittyvä. Olen aina kirjoittanut jotain, milloin blogia ja välillä taas päiväkirjaa. Kirjoittaminen on rauhoittavaa tekemistä.
Tallustelin niemen päähän, ihan lupa-alueen rajalle. Siellä oli pieni suvanto, jossa vesi oli kirkasta ja hiekkainen pohja loisti auringon valaisemana. Hieman oikealta vastarannalta jokeen yhtyi pieni puro. Tässä saattaisi harjus pintoa jossain kohtaan päivää, mietin mielessäni. Kello oli puoli kymmenen, kun kokosin perhovapani käyttökuntoon. Ajattelin koluta ensin koskisempia kohtia ja jospa tunnin päästä alkaisi näkyä pintakäyntejä joen rauhallisissa osissa, niin vaihtaisin sitten pintaperhoon. Kalastelin jokea hiljalleen alavirrasta ylöspäin. Jätin rauhalliset suvannot tarkoituksella rauhaan. Ei tärpin tärppiä, mietin mielessä. Kylläpäs on harjus tiukassa tänä viikonloppuna, ajattelin. Lopetin yrittämisen ja palasin leiriin.
En ollut vielä päättänyt, olenko kairassa toisenkin yön, vai lähdenkö iltapäivällä ajelemaan kotia. Ajattelin, että olisiko kerrankin sellainen päivä, että ei olisi aikataulua. Pidän leirin tässä, kalastelen, teen ruokaa, kirjoitan ja taas kalastelen. En metsästäisi tänään ollenkaan. Niemeke oli hakkaamatonta aluetta ja siksi myös viihtyisä. Kyllä täälläkin saattoi joku pyy olla ja olihan minulla lyijyttömiä haulikon panoksiakin takkini taskussa.
Hiljainen tuuli heilautteli kevyimpien puiden oksia, jostain kuului haavan havinaakin. Kattilassa porisi pasta carbonara, suoraan pussista kaadettuna. Pakko, koska kalaa ei toistaiseksi ole tullut. Ruokaa odotellessa selailin Metsähallituksen retkikarttaa puhelimesta. Pidin näköjään leiriä pienvesien lähiympäristöksi merkatulla alueella. Vasta nyt huomasin, kuinka paljon olin kulkenut kiinnostavien kohteiden ohi eilisellä patikoinnilla. Korpivaaran laella oli useita luonnonmuistomerkkejä ja soramontun yläpuolella kivipaasi, jonka olin eilen täysin ohittanut. Tuntui hassulta, että olin pitänyt aluetta vuosia tavallisena talousmetsänä, vaikka kartalla oli useita merkintöjä mielenkiintoisista paikoista. Täytyisi joskus palata tutkimaan niitä ajan kanssa.
Istuin rantatörmällä ja odotin näkeväni pintovan harjuksen. Kalaakaan en ollut vielä saanut, tosin eilinen onnistunut riistalaukaus lämmitti kyllä edelleen mieltä. Olinko lie ikinä jäänyt kalatta tältä joelta? Perhokalastusta olin harrastanut jo muutaman vuoden, ehkä neljä. Metsästyksen osalta menossa oli vasta toinen syksy. Varsin kokematon molemmissa lajeissa. Metsästyksen aloituksesta lähtien olen haaveillut metsästyskoirasta, varsinkin Suomen pystykorvasta. Olisi mahtava Järvisen tavoin kulkea kairoja, hiippailla koiran haukulle rihlakon kanssa ja saaliiksi upea ukkometso. Heh, olen mie kyllä hyvä haaveilija. Otin rennomman asennon ja jäin odottelemaan kalan tuikkia.
Täällä lähiluonnossa tulee aina ihmeteltyä, että miksi ihminen haluaa usein lähteä johonkin kauas. Kuten itsekin haaveilen Finnmarkin vaelluksesta. Olen ajatellut, että me ei ehkä tunneta lähiluontoa riittävän hyvin. Sosiaalinenmedia, lehdet ja tv-sarjat kertovat Ruotsin lapin hyvistä riistamaista, Norjan kalaisista tunturijärvistä ja niin edelleen. Meidän pitäisi enemmän tutkia lähiluonnon tarjontaa. Se voi tuottaa paljon positiivisia yllätyksiä.
Pötköttelin mättäällä ja olin juuri nukahtamaisillaan, kun kuulin jämäkän molskahduksen. Mikäs hitto se tuo oli? Nostin päätäni ja katsoin suvantoon. Ehdin nähdä ympärilleen laajenevat tuikkirenkaat. Pöläytin piposta kuivat havunneulaset ja mustikan lehdet ja vedin sen paremmin päähäni. Jäin tuijottamaan vettä, josko kala pintoisi uudelleen. Pinta rikkoutui ja kala näyttäytyi jälleen. Jotakin se suvannon emäntä pintakalvolta syöpi.
Nousin varovasti seisomaan ja lähestyin rantaa. Tarkistin takaheittotilan, sitä ei ollut paljoa. Perho tipahti veteen kuin höyhen, lähti lipumaan virran mukana. Ei kelvannut. Mikä kumma tässä nyt mättää. Yleensä, kun olen pintovan kalan nähnyt ja tarjonnut sille pikkumustaa, niin aina on kelvannut. Tutkin perhoani, tutkin rasiaa. Vaihdoin hieman erilaiseen, johonkin joka on tullut joskus jonkun kaupan setin mukana, johonkin jota ei ole ikinä käytetty. Jälleen hyvä heitto, syötti lipui kohti kalan oletettua asentopaikkaa. Kuului tsup, perho katosi, nostin vapaa ja kala oli kiinni. Komea harjus teki ison loikan veden pinnan yläpuolelle, pääsikö irti? Mietin hetken, mutta samalla tunsin siiman jälleen kiristyvän.
Haavissa pötkötteli kerrassaan komea harjus, nimenomaan se suvannon emäntä tai miksei ukkokin. Pidin kalaa hetken vedessä, katselin sen korkeaa selkäevää. Tällaisen takia tänne oli tultu. Harjus potkaisi, päästin irti pyrstöstä ja se katosi syvyyksiin. Tuntui oikealta vapauttaa tämä kala.
Katsoin suvantoon, näin jälleen jonkun pintovan, jätetään ensi kertaan. Otin pipon päästäni, kiitin kalajumalia, tai jotain, ehkä metsää, ehkä luontoäitiä. Palasin leiriin, laitoin vielä kahvit tulille. Otan vielä oman hetken, ennen kuin alan purkamaan leiriä ja palaan takaisin arkeen. Istahdin mättäälle retkikeittimen viereen. Kyllä tämmöisen reissun voi tehdä toistekin. Yökin sujui mukavasti, vaikka joku se vähän säikyttelikin, naureskelin itsekseni.
Nostin rinkan selkääni ja lähdin tarpomaan kohti autoa. Olin ylittänyt itseni, ollut ensimmäisen yöni yksin teltassa luonnon keskellä. Retki oli tarjonnut valtavasti, onnistuneen riistalaukauksen, upean harjuksen ja roppakaupalla hyvää mieltä. Tästä on hyvä palata jälleen arjen askareisiin.
Lokakuun toinen päivä ja odotan tällä hetkellä eniten sitä, että pääsisin johkalle, elvalle, eli joelle harjuksen syyspyyntiin.
Rauhallinen virta, vastarannan koivikosta kuuluu talitintin viserrystä. Askelten alla kostea mätäs, kuin pesusieni. Kävely on raskaampaa kuin kovalla polulla. Kokoamme perhovavat, valitsemme rasiasta pikkumustan, Black Gnat nimisen pintaperhon. Jäämme tutkimaan joen pintaa. Yhtäkkiä pinta rikkoutuu ja kuuluu pieni molahdus. Se on harjus, tämän johkan harjus, joka on noussut koskesta tänne rauhallisemmille vesille. Niin se tekee joka vuosi.
Odotan siis innolla yhteistä retkeä poikani ja isoveljeni kanssa tutulle joelle. Erämaiselle kirkkaalle joelle.
Yksi pitkän ajan tavoite minulla on kirjoittaa kirja. Sillä ei ole väliä, julkaistaanko sitä ikinä. Pidän kirjoittamisesta, siinä pääsee parhaillaan hyvään flow tilaan, jossa ei huomaa mitä ympärillä tapahtuu. Saman voi kokea myös lukiessa hyvää kirjaa. Minua kiinnostaa jotkut tietokirjat, mutta enimmäkseen tykkään lukea eräkirjallisuutta. En kuitenkaan usko, että tulen kirjoittamaan eräkirjaa, en usko, että kirjoitan kirjaa yrittäjyydestä. Uskon, että jos joskus kirjoitan, se on autofiktio, jossa päähenkilönä olen itse. Tosin on minulla muitakin ideoita.
Muutamia aloitettuja tekstejä tietokoneen kovalevyltä löytyy, jotka kantavat nimiä: Kohti erämaata, Uitossa menneet ja Kauppiaan poika.
Kohti erämaata on osittain autofiktiivinen kertomus siitä, miten päähenkilö (minä) päädyn kotipihan telttaharjoittelusta lopulta yksin erämaahan kalastusvaellukselle.
Uitossa menneet kertoisi suunnilleen tarinaa siitä, että 20-luvulla suvun mies / miehet hukkui uitto-onnettomuudessa tietyllä joella ja tätä paikkaa vältelty siitä saakka. Nuorin sukupolvi tosin on alkanut kulkemaan siellä kalalla, vaikka vanhemmat ovat estelleet. Lopulta tarina paljastuu myös nuorelle kalamiehelle.
Kauppiaan poika olisi fiktiivinen tarina siitä, kuinka Isopappani, joka oli siis kauppiaan poika Kuhmosta ja hänen kaverinsa lähtivät pohjoiseen kalastusretkelle ja löysivät syrjäisen järven ainoasta talosta kumpikin puolisonsa. Tämä on siis totta, mutta tarina sen ympärille pitäisi keksiä.
Eipä tämän kummempia tällä kertaa. Toivottavasti viikonloppuna pääsisi jo harjuksen pyyntiin pintaperhoilla.
Tehtiin viime viikonloppuna viiden ystävän kanssa ruskareissu Norjaan. Meillä oli vuokrattuna yritykseni matkailuauto, joka on juuri kuudelle rekisteröity ja siitä löytyy myös kuudelle petipaikat. Nyt siis todistetusti kuusia aikuista ihmistä mahtui varsin kivasti. Tosin, jos ihan rehellinen olen, pöytäryhmästä tehty peti ei mikään tilavin kahdelle miehelle ole.
Aloitimme reissun ajelemalla Kittilän, Ylläksen ja Muonion kautta Enontekiölle ja sieltä edelleen Kautokeinon kautta aina Gobba-Suolojavrin rannalle yöksi. Jatkoimme aamulla matkaa kohti Altaa, jossa kävimme torilla kahvilla ja Biltemassa ostoksilla. Kaupunkihengailun jälkeen ajelimme hieman eteen päin kaupungista ja teimme retken rullakivirannalle. Kiertelimme rannalle hieman poikkeavia reittejä ja kävimme hieman korkeammalla vaarojen päällä. Lopulta laskeuduimme rannalle ihastelemaan upeaksi hioutuneita kiviä.
Matka jatkui Altasta kohti Lyngenin vuonoa upeita maisemia ihastellen. Olimme ajaneet tätä reittiä aikaisemmin, mutta silloin pimeällä. Matkan aikana etsimme netistä mahdollisia yöpaikkoja, sekä mestoja, joissa voisi kalastaa. Puskaparkki sovelluksesta löytyi lopulta Kågenin saari, johon oli merkattu parkkipaikka. Paikassa oli hienot vuoristo maisemat ja kallioinen ja nopeasti syventyvä merenranta. Pääsimme vihdoin kalastelemaan kiireettömästi ja tulostakin tuli. Sain perholla useita 20-30 cm seitiä, sekä jonkun verran pienempiäkin. Kaverit sai virveleillä paljon samanlaista, mutta tärppäsi myös isompiakin kaloja. Ainakin yksi lähes 50 cm seiti, sekä samaa koko luokkaa oleva turska.
Nukuttiin reissun toinen yö siis Kågenin saarella parkkipaikalla. Aamulla heräsin kuuden aikaan, kuten pari muutakin retkikunnasta. Lähdimme viereisen vuoren alarinteelle aamukahvin keittoon ja ihastelemaan auringonnousua. Meidän ollessa aamun retkellä, olivat muutkin heräilleet hiljalleen autolla.
Kågenilta jatkoimme ajelua kohti Lyngenin vuonoa ja Skibotnia. Meillä oli alunperin ajatuksena ajaa Narvikiin ja sieltä Abiskon kautta Ruotsin halki kotia, mutta aika tuli hieman vastaan. Lähdimme Lyngenistä kohti Kilpisjärveä ja matkalla pysähdyimme tietenkin Rovijoen putoukselle, sekä Galggojavrille. Teimme Galggojavrilla ruoan, jonka jälkeen koko porukka kävi kalastelemassa järven lähirantoja. Taimenta ja rautua, emmekä muutakaan kalaa järvestä löytäneet, joten jatkoimme matkaa kohti Kilpisjärveä. Kilpisjärvellä tankattiin dieseliä ja kävimme kaupassa hakemassa vähän leikkelettä ja makeisia. Pysähdyimme luontokeskuksen parkkipaikalle ja valmistimme siinä muurikalla todella maukkaat hampurilaiset, sekä lätyt. Illan päätteeksi vielä pikku lenkki Tsahkaljärvelle. Reissussa ollessa ajattelin jotenkin, että se on sellainen järvi, jossa ei saa kalastaa tai että siinä ei ole kalaa. Kuulin nyt jälkeen päin, että olisi ollut ihan hyväkin taimen järvi. Järveä voi kalastaa metsähallituksen Käsivarsi-Tarvanto vapaluvalla. Lupaan kuuluu myös lähellä oleva Saanajärvi.
Reissun viimeinen yö oltiin Ulkuniemessä Könkämäenon rannalla. Tässä paikassa oli erikoista se, että siitä meni joen yli ruotsin puolelle kävelysilta ja ruomen puoleinen parkkipaikka oli täynnä ruotsin kilvissä olevia autoja. Yksi kaveri googletti, että mikä homma tämä on ja selvisi, että joen toisella puolella oli ruotsalainen kylä Keinovuopio, johon ei kulje tietä ruotsin puolelta lainkaan. Asukkaat kulkevat kotia siis aina suomen puolelta. Jonkun korona-ajan artikkelin mukaan kylässä asui vakituisesti neljä henkilöä. Autoja siellä oli kuitenkin reilusti enemmän.
Jatkoimme matkaa Könkämäenon rannalta kohti etelää. Päätimme käydä Sonkamuotkassa edullisella munkki kahvilla ja samalla hieman tuliaisia hankkimassa. Sunnuntain ruoka päätettiin syödä Pajalassa, joten suuntasimme Muonion kohdalta rajan yli ja ajelimme Pajalaan. Puolet porukasta söi hampurilaista Frassesilla ja toinen puolikas, minut mukaan lukien söimme puolestaan pizzaa.
Oli kyllä kaiken kaikkiaan mukava reissu hienoineen maisemineen. Merikalastus oli itselle ihan uutta ja samalla myös ihan uusi kalalaji plakkariin. Olen puhunut kesän aikana lapsille, että tehdään syksyllä retki norjaan, joten voi olla että palaan vuonojen maahan jo heti ensi viikonloppuna. Tällä hetkellä näyttää Lyngenin alueelle kovasti vesisadetta, joten voi olla, että retki suuntautuu pohjoiseen Lakselv – Tana bru seuduille.
Maasin pohjoispuolen maisemat herätti itselle jälleen haaveen jonkinlaisesta kalastusvaelluksesta. En ole ikinä vaeltanut yksin, enkä nukkunut luonnossa teltassakaan yksin, joten ihan heti en uskalla tämmöistä vaellusta toteuttaa. Täytyy ottaa asiaksi alkaa treenaamaan, eli ihan ensimmäisenä teltan kanssa lähiluontoon yksin yöpymään.
– Juhani
Heinä- elokuu on usein hieman hiljaisempaa kalastuksen suhteen. Tänä kesänä ei tosin ole ollut sitä ongelmaa, että vedet olisivat liikaa lämmenneet. Taisin yhden retken tehdä niin, että en tohtinut juuri onkia, kun veden lämpötila huiteli +20* tietämillä. 22.8.2026 tein pitkästä aikaa retken erämaiselle pienelle joelle.
Olin melkein perillä, kun tuulilasiin alkoi tipahdella pisaroita. Olin ollut kattovinani, että tänään ei pitäisi sataa ja samaa säätiedotus näytti edelleenkin. No sadetutka sen sijaan näytti sadepilven pyyhkäisevän ylitseni. Pahimman sateen mentyä ohi, uskaltauduin ulos autosta ja pakkasin varusteet reppuun, sekä viritin kameran jalustalle ja kaulalle.
Loppukesän runsaat sateet näkyivät luonnossa ja metsäojat olivat täynnä vettä. Muutenkin alava ja kostea maasto oli entisestään raskaampi kulkuinen. Polun tapaista seuraillen ja useamman ojan ylittäen saavuin jokirantaan. Paikka oli sama, jossa viime syksynä kävimme pintovia syysharjuksia pyytämässä. Sain tältä kohdin ihan ruokakalankin.
Jatkoin jokivartta alemmaksi kohti koski osuutta. Siellä en ollut ennen käynyt sulan maan aikaan, mutta olin kuullut paikasta hyvää. Yhtenä talvena hiihtelin koskelle ja löysin runsaasti saukon jälkiä. Luonto oli vehreää, ehkä joku koivu jo vähän väriä vaihtamassa. Jokivarsi oli suhteellisen helppokulkuista muutamaa ojaa lukuun ottamatta. Joku loppukesän tiainenkin lenteli lähi puissa. Ennen koskea joki virtasi rauhakseltaan ja pinta oli sileä. Osittain hiekkainen pohja vilkkui kirkkaassa vedessä, silmä koko ajan hakien harjuksen tuikkia. Tuikkeja ei kuitenkaan näkynyt, vaan vettä ripotteli hiljakseen.
Kosken niskalla rannalla oli pieni nuotiopaikka. Ohitin sen ja löysin järeän rantakuusen, jonka alle oli hyvä laskea reppu. Kasasin Visionin EKA #4 vavan ja siihen Tuurin kyläkaupalta ostamani Eumerin kelan. Kela näyttää siltä, että sillä olisi menty jo kymmenen vuotta. Sen verran on maalit jo kuluneet. Kelalla minulla oli nymfisiima ja perhoksi valitsin kuulapäisen pheasant tail nymfin.
Pheasant tail nymph
Astelin varovasti rantaveteen ja huomasin, että vesi syvenee poolissa aika lailla. Aloitin nymfailun ja alkuun ei tapahtumia tuntunut. Indikaattorista huomasin, että edessä oli todella syvä monttu. Heittelin vähän eri sektoreille, kunnes keskeltä poolia joku tarttui perhoon. Ensin ihan paikallaan. Jäikö pohjakasviin tai kiven koloon? Ei nyt se liikkui, tempoi, lähti viemään. Tämä on nyt isompaa sorttia, ei mikään normaali lähijokien harjus. Kala veti alajuoksuun päin, olin hämilläni. Mitä tässä kuuluu tehdä. Juoksenko perään? Annanko löysiä tai kuinka paljon voin antaa painetta? Tippet ringin perässä minulla oli 0.16 peruke, en muista onko se monofiili vai fluoro.
Aloin hiljalleen ymmärtää, että siiman päässä on taimen. Kala oli voimakas ja minua hirvitti poolin ylä- ja alapuolella olevat kuohut. Jos se lähtee tuonne alas, niin se on menetetty peli. Sain lopulta kalan ohjattua yläpuolelleni ja sieltä rantaan ja haaviin. Todella, taimen se oli ja iso. Tai ei mikään jättiläinen, mutta minun mittapuulla ja pieneen jokeen suhteutettuna.
Edellinen taimen ennätykseni oli toiselta Rovaniemeläis joelta 30 cm. Esittelin kalan rannalla olevalle kameralle ja laskin takaisin haaviin. Kaivoin vyölaukusta mitan ja aloin mitata kalaa haavin reunalla. Pärskis ja taimen oli poissa, en saanut mittaa. Ehkä tämä perinteinen timpurin mitta ei ole kaikkein kätevin tässä hommassa. No on siitä mitta tai ei, niin ei se sitä paremmaksi tai huonommaksi tee. Kalan lähdettyä mittasin veden lämpötilaksi +15*.
Jatkoin pari heittoa vielä samasta poolista ja jatkoin alemmaksi. Rantauduin seuraavaan pooliin ja muutaman heiton jälkeen siiman päässä oli pieni harjus, ehkä 15 cm. Jatkoin jälleen alemmaksi ja seuraavasta poolista perhoon iski hieman isompi harjus. Pienen väsytyksen jälkeen sain kalan haaviini. Jos tämä mitan täyttää, otan ruokakalaksi. Mittasin kalan ja sain siitä venyttämällä juuri 34cm. Laskin harjuksen takaisin jokeen.
Koskea jatkuisi vielä alas, mutta tänään en taida lähteä enempää tutkimaan. Voisin palata repulle ja keitellä kahvit. Repun luona virittelin Primus keittimen aloille, hain joesta vettä pannuun ja laitoin keittymään. Vesi kiehahtaa kaasukeittimellä aika nopeasti, enkä kerennyt muuta kuin juuri banaanin syödä odotellessa. Lisäsin pannuun kahvin höysteet nahkapussukasta, kopautin pannua kolme kertaa kovaa alustaa vasten ja jätin keittimen päälle asettumaan. Kaivoin repusta eväsleivän ja Dr. Pepper tölkin. Ostinpa ihan kokeilun vuoksi, miltä se kylmä virvoitusjuoma maistuu näin jokivarressa. Hyvältähän tämä maistuu, mutta en ota kyllä tavaksi.
Kahvit juotua pakkasin tavarat reppuun, mutta jätin perhosetin vielä pakkaamatta. Ajattelin, että kopasen kosken niskan ja kävelen jokivartta pitkin autolle, samalla tarkkaillen pinta käyntejä.
Pysähdyin heti kosken niskalle, laskin repun maahan ja viritin kameran kuvaamaan kohti niskaa. Kävelin pienen pusikon läpi heitto paikalle. Jälleen muutamia heittoja ilman tuloksia. Yritänpä vielä muutaman heiton niskakivien taakse, ennen kuin lähden pois. Perho tipahtaa veteen ja vajoaa kohti pohjaa. Virta kuljettaa nymfiä luonnollisesti pohjaa mukaillen ja yhtäkkiä se pysähtyy, juuri ennen niskan kiviä. Siima kiristyy ja virkeä kala ampaisee pohjaa pitkin viistosti ylävirtaan. Ylävirtaan katsoessa vasempaan reunaan muodostuu poukama, pieni suvanto. Kala hyppäsi siellä muutaman kerran, josta sain sitten haavittua. Kaunis noin 30 cm harjushan se. Hetken ihasteltua päästin kalan kasvamaan.
Paluumatkalla joki oli seesteinen ja tyyni. Sade oli loppunut jossain vaiheessa iltaa ja ilta-auringon säteet välkkyi puiden latvoissa. Ylempänä jokivarsi oli melko raskas kulkuista. Tuli mieleeni Mika Myllylä ja Tervaneva. Tarvoin kosteassa mättäikössä, välillä risukossa ja välillä taas kuivemmalla kanervikolla. Heittelin muutamissa kohdin perhoa, mutta hiljaista oli. Saavuin tutuille edellisten syksyjen pintaperhostus mestoille. Ylitin joen matalasta hiekkapohjaisesta kohdasta. Pidin pienen tauon perinteisellä taukopaikalla. Tikka koputteli takana rämeellä keloa.
Heitin nymfin veteen, vaikka vesi oli melko korkealla ja isomman kalan haavitsiminen olisi ollut lähes mahdotonta. Perhoon iski pieni särki.
Kiva kun luit. Jätä kommenttisi alle. 🙂
-Juhani
Jos nyt yrittäisi edes kerran kuukaudessa kirjoittaa. Toki tätä kirjoittaessa kello on yli puolen yön ja on menty jo elokuun puolelle. Laitan kuitenkin julkaisu ajankohdaksi 31.7. joten onpahan heinäkuullekin postaus.
Alkukesästä teinkin postauksen siitä, onko minussa tapahtunut kehitystä, vai oliko alkukesä vain hyvää tuuria. Sama meno on jatkunut pitkälti koko kesän. Tyhjiä retkiä ei ole oikeastaan tullut ja taimenia on ollut siiman päässä ennätysmäärä ja lisäksi ennätys harjuskin on löytynyt. 40 cm.
Tänä kesänä on tullut keskityttyä muutamaan paikkaan ja pieniä retkiä on tullut tehtyä läpi kesän. Kyllä mie sanon, että tyytyväinen täytyy olla näihin lähivesiin. Olen päässyt kokemaan hienoja pinturi hetkiä, sekä jännittävää nymfausta. Taimenet ovat olleet 15-30 cm pituisia ja harjukset aina jopa 40 cm saakka. Useampi mitan täyttävä kala on tänä kesänä käynyt haavissa. Ruoaksi ei sen sijaan ole harjuksia vielä lähtenyt. Isommalle #7 vavalle ei ole toistaiseksi ollut isompaa käyttöä, kun varsinaiset hauki retket on vielä tekemättä. Onhan tässä vielä koko syksy aikaa. 🙂
Yrittäjällä on tunnetusti lomat tiukassa, mutta kyllä me kolme viikkoa oltiin, että heilahti. Loma aloitettiin heti lähes kahden viikon pituisella matkailuautoreissulla, joka toteutettiin kokonaisuudessa puskaparkkeja hyödyntäen. Taidettiin me joku yö olla sukulaisten pihassakin?
Tuli kierrettyä Kauhavalla, Tampereella, Raumalla, Turussa, Hangossa, Helsingissä, Lahdessa ja Oulun seutuvilla. Reissun aikana kelit olivat vaihtelevia aina kovista ukkosista ja vesisateista hellepäiviin. Päästiin olemaan sekä kaupungeissa, että uimarannoilla. Mitään erikoisempia kalapaikkoja ei matkalle sattunut, joten virveliä ja perhovehkeistä puhumattakaan ei tullut paljoa kasteltua.
Heinäkuun puolivälissä käytiin pojan kanssa yhden yön reissu asuntoautolla Kittilän perukoilla. Ajeltiin aamupäivän aikana Kapsajoelle Paavinkarille, jossa oli Kittilän kunnan rakentama ja ylläpitämä kota, puucee ja liiteri. Joki oli kirkas ja siinä kohdassa rauhallisesti virtaava niva. Tavoitimme runsaasti pienempiä yksilöitä, niin harjuksia, kuin taimenia. Ruokakalaa 30 cm alamitasta huolimatta emme löytäneet. Hauska sinänsä, että vesi oli kirkasta, joessa hyviä monttuja isommallekin kalalle, mutta ei mitään. Sitten kun reissun jälkeen palasin lähijoelle, niin samointein napsahti siiman päähän pari +35 cm harjusta.
Nukuimme kodan edustalla matkailuautossa yön ja jatkoimme aamulla vielä kalastamista. Puolen päivän aikaan lähdimme ajelemaan kohti Leviä ja bike parkia. Vuokrasin pojalle polvarit ja ylävartalosuojat, koska muut varusteet löytyikin omasta takaa. En tiedä olenko tullut vanhaksi, vai alkoiko parkkipaikalla syöty nakkikeitto muuten vain kiertään mahassa, kun jo ekan laskun jälkeen tuli vähän huono olo. No, parin laskun jälkeen oli pakko käydä hieman hengähtämässä autolla. Olo parani merkittävästi, mutta kyllä se koko päivän jonkin verran verotti ajonautintoa.
Kokonaisuudessa oli kyllä kiva päästä ajamaan pitkästä aikaa vauhtimäkiä. Ajojen jälkeen nautittiin auton pakastimessa säästössä olleet jäätelöt, sekä haettiin kaupasta virvoitusjuomat ja ajoimme levijärvelle uimaan.
Oli kyllä siistiä olla pojan kanssa kahdestaan puolitoista vuorokautta.
Levin reissu ja siellä Finnish Enduro Cupin treenaajat saivat mielessäni boostia ajattelemaan treenausta. Olen joskus ennenkin miettinyt, että joskus vielä osallistun enska kisaan. Jälleen on tullut sen kaltaisia ajatuksia.
Lopetin tupakoinnin 2024 tammikuussa. Olen lihonut sen jälkeen noin kymmenen kiloa. Keskivartalolihavuutta on selvästi olemassa, ei vielä sairaalloisesti, mutta liikaa kuitenkin. Peruskunto junnaa paikallaan, ei ole kehittynyt, ehkä jopa huonontunut. Tupakoinnin lopettamisesta tulleet hyödyt ovat ehkä hieman sulaneet elintason aiheuttamaan turvotukseen.
No, onhan siitä liikunnan lisäämisestä puhuttu ennenkin. Innostuksia on tullut ja mennyt, eikä mitään pysyvää ole tapahtunut. Kesät varsinkin on tahtoneet olla hiljaisia treenaamisen suhteen. Niin myös tämä kesä, vaikka keväällä oli hieno ajatus, että kesällä ajan maastopyörällä mahdollisimman paljon ja pyrin ainakin siihen 200 km määrään. Jälleen kilometrimäärät ovat alhaisia monen mittapuulla, tiedän sen.
Miehän tykkään aina vähän speksata näitä ja tilastoida asioita. Siksi ajattelin avata minun ”treeni” päiväkirjaa hieman. Tämän vuoden puolella hiihtoa kertyi 141 km ja 12.37h. Tähän olen tyytyväinen, koska koko talven saldo oli reilu 200 km. Pyöräilyä, eli ihan teitä pitkin ajoa on kertynyt 118 km ja siihen on mennyt aikaa 9.30h. Kävelyä 27km, maastopyöräilyä 57km, polkujuoksua 20km, juoksua 22km ja juoksumattoa 10km. Tästä vuodesta tulee kuitenkin aktiivisempi, kuin viime vuodesta. Yhteiskilometreissä olen viime vuotta jäljessä noin 60km, harjoitusten määrässä noin 25 kpl ja kestoissa noin 20h. Tätä vuotta on jäljellä vielä 5 kk, joten eiköhän nämä tule saavutettua.
Tosiaan tässä loman aikana ja sen jälkeen on noussut jälleen innostusta tehdä jotain. Ensinnäkin saada painoa pudotettua ja keskivartaloa hieman pienemmäksi, jotta kaapissa olevat hyvät vaatteet taas sopisivat päälle. Toiseksi haluan ihan tavallista arkea varten kehittää peruskuntoa, jotta jaksan painaa töissä ja kotona perusasioiden äärellä. Näiden asioiden lisäksi minulla on haaveissa osallistua joskus, tai mielellään parin vuoden sisällä jo johonkin massatapahtumaan. On se sitten polkujuoksu, maastopyöräily tai hiihto, niin kestävyyskuntoa pitää kehittää, lihasvoimaa parantaa lajiharjoittelua unohtamatta.
Niin miksi tämä ei ole ikinä onnistunut. Hektinen elämä? Ruuhkavuodet? Yrittäjyys? Mitä näitä tekosyitä nyt onkaan. Ongelma on ollut varmaan siinä, että on pyrkinyt toteuttamaan jotain ohjelman tapaista liian tarkkaan ja kun se ei ole toteutunut suunnitelman mukaan, niin sitten se on jäänyt. Todellisuudessa treenaamista pitäisi mukauttaa jatkuvasti siihen arkeen sopivaksi. Jokainen treeni, lyhytkin sellainen on parempi, kuin tekemättä jäänyt treeni. Jos on kiireinen viikko, niin jos sinne saa yhdenkin puolen tunnin kävelyn edes, niin se on parempi kuin ei mitään. Se yksi treeni ei sinänsä edistä mitään, mutta hommassa pysyy jatkuvuus ja säännöllisyys. Se on ilmeisesti se joka ratkaisee.
Mitä mie nyt meinaan tehdä? Mie aion liikkua säännöllisesti viikoittain. Parhaimmillaan se voi olla viikossa 2h maastopyöräilyä, 2h pyöräilyä, 1h juoksua ja päälle jokin voimatreeni. Kevyimmillään siellä on puolen tunnin työmatkapyöräily yhteen suuntaan ja yksi kevyt kävely. Tärkeintä vain olisi saada jatkuvuus sille hommalle. Tämä on se ensimmäinen steppi. Eli periaatteessa lajilla ei ole väliä, kunhan zone1 ja zone2 sykealueilla tehtyjä treenejä tulee viikoittain.
Pyöräily on ollut lähes kaksi kolmasosaa elämästäni mukana. Sitä ei ehkä päälle päin näe, eikä minua juuri tunneta pyöräily piireissä, mutta olen harrastanut pyöräilyä lähes 20 vuotta. Joo en ole ollut ihan jatkuvasti aktiivinen. On kausia, ettei kampea ole pyöritetty juuri lainkaan ja sitten on kausia, kun on ajettu enemmänkin. Joka tapauksessa 2006 vuoden tienoilla, ehkä ennenkin sain ensimmäisen kunnon pyörän DDG Shooterin. En ole ikinä ollut pyöräilyssä aallonharjalla, en ole ollut juuri tietoinen uutuuksista, enkä ole ikinä tutustunut, miksi joku rengas on parempi kuin toinen. Olen ajanut sillä, mitä on sattunut olemaan alla. Pyöräilyssä koen, että minun teknisessä ajotaidossa olisi potentiaalia parempaan, mikäli tunteja poluilla tulisi hieman enemmän ja kunto olisi parempi.
Voin siis todeta, että pyöräily on ehdottomasti ykköslaji. Pyöräilyn lisäksi hiihto on ollut myös aika paljon elämässäni mukana, vaikka en ole siinäkään kovin hyvä. Olen tosi paljon harrastanut yksin, joka osaltaan vaikuttaa siihen, että kehitys on hitaampaa. Juoksu ja polkujuoksu tulevat taas viimeisenä. Olin kauan sitä mieltä, että jopa vihaan juoksemista, siis etenkin tiellä juoksemista. Nykyisin pidän siitäkin ihan ok. Mieluiten juoksen pururatoja, koska niissä pystyn pitämään vielä PK – sykkeet, mutta eivät ole ihan niin tylsiä ja kovia, kuin asfalttitiet. Poluilla taas on vaikeampi hallita sykettä. Pyrin kuitenkin arvostamaan asfalttijuoksua, koska se on minulla helpoin tapa lähteä pk lenkille. Mikäli vain on syönyt ja juonut, niin ei muuta kuin lenkkarit jalkaan, sykevyö rinnanalle ja menoksi. Asfalttipyöräily on myös helppo, mutta maastopyöräily vaatii vähän tekemistä, koska ihan vieressä ei ole sellaisia maastoja.
Toivon kyllä, että liikunnasta tulisi rutiini ja osa arkea, eikä tarvitsisi aina ”aloittaa alusta” tätä projektia. Laita kommenttia, mikäli aihe kiinnostaa, tai on jotain kysyttävää minulle. Olisi mukava vaihtaa ajatuksia.
Kesän aikana on muutama Youtube videokin tullut tehtyä ja niitä pääsee katsomaan minun tililläni @JuhaniMoilanen.
Meillä oli edessä kokonainen lauantai perhokalastuksen parissa.
Ainoa toive retkelle oli, että saisin pojalle muutaman onnistumisen, jotta hänessä voisi syttyä jonkinlainen perhokalastajan kipinä.
Ajelimme kohteeseen, ajoimme auton minulle tuttuun parkkiin, puimme kahluuhousut ja kasailimme kamppeet reppuihin. Meillä oli käytössä kaksi Visionin EKA vapaa, toinen #3 ja 7 jalkainen, toinen #4 ja noin 8 jalkainen. Laitoimme kolmosluokkaiseen kelan, jossa oli hyvin pintaperhostukseen toimiva siima ja neloseen taas kela, jossa minulla oli Vibe 85 jatkeena nymfisetti. Ajattelin, että voisimme vuorotellen kalastella eri tyylejä ja tämä ajatus osoittautui toimivaksi.
Kummallakin pystyi heittämään pinturia, mutta toisella nymfaaminen oli hankalampaa.
Käveltiin joki varteen ja koskipaikalle, josta olen kerran aikaisemmin saanut nymfikalan. Laitettiin pinturisettiin musta liitsi ja nymfisettiin pojan kaverin luona sitoma kuulapäinen perho. Huomasin, että tämä perho ei kuulapäästä huolimatta tahdo upota, koska siinä oli pyrstökarvaa sen verran paljon. Kalastaessa huomasin, että kosken sivussa pienessä peilissä kävi tuikki. Kas, kala pintoo tämmöisessäkin vedessä. Vaihdoin nymfisettiin pienen mustan klinkhammerin ja heitin muutaman heiton. Kohta oli kala kiinni ja väsytyksen jälkeen komea reilu 30 cm harjus haavissa. Siitä peli auki, tosin vain minulle. Jatkettiin alemmaksi, näytin pojalle paikan, josta sain ensimmäisen perhotaimenen ja ihasteltiin kirkasvetistä jokea ja miljöötä. Jatkettiin edelleen joki vartta alemmaksi, kunnes saavuttiin rauhalliselle nivalle. Istahdettiin hetkeksi alas ja tutkittiin, näkyisikö tuikkeja. Niva oli hiljainen. Annoin pojalle luvan haravoida liitsillä. Jätin tavarat rantatörmälle ja kävin katsomassa alempaa. En ehtinyt kauaa tutkailla, kun näin tuikin ja pyysin pojankin katsomaan. Samaan aikaan hieman alempana valtava kurki tallusteli ja lähti lentoon. Kamera oli tietenkin repun luona.
Poika jäi ”vahtimaan” tuikkeja, kun minä kipitin repulle vaihtamaan tuoreen 5x perukkeen ja siihen mehevän mustan klinkhammerin valkoisella hatulla. Annoin kunnian pojalleni yrittää lähempää tuikkia. Syksyllä toisella johkalla heitossa oli vielä paljon tekemistä, eikä silloin saanut perhoa kalan kohdalle. Nyt heittoa on harjoiteltu kotipihalla, joten se tuntui sujuvan hieman paremmin. Kerran tai kaksi kala kävi yrittämässä, mutta tartutus ei onnistunut. Hetken rauhoitus ja kala tuikki jälleen. Uusi heitto kalan yläpuolelle, perho lipui virran mukana ja kohta katosi pinnan alle. Vapa ylös ja kala oli kiinni. Pojan hymy oli korviin saakka. Koitin isänä neuvoa, miten väsytetään ja hän sai ohjattua kalan rantaan hieman alemmas, jossa olin. Sain kalan haaviin ja menin pojan luo. Mahtava, kerrassaan mahtava harjus pintasyönnistä. Mitallinen 35 cm harjus oli haavissa. Hetken pohdittiin, otetaanko ruoaksi, mutta päätettiin kuvan jälkeen päästää takaisin. Ehkä se oli parempi niin. Hieman ylempänä tuikki uusi kala, tai oli tuikkinut jo aikaisemminkin. Kala oli hieman vaikeammassa paikassa, joten heitot eivät napsuneet oikein kohdilleen ja oli muutoinkin ongelmia siiman kanssa. Sanoin pojalle, että lähdetään ruoan tekoon ja annetaan paikan rauhoittua. Juuri kun oltiin lähdössä, kala tuikkasi. Sanoin pojalle, että annappa minun yrittää. Hiippailin lähemmäksi rantapusikossa ja sain heitettyä juuri tuikin yläpuolelle. Ensimmäinen heitto oli onnistunut ja kala tartutettu. Sain haavittua vikkelän harjuksen ja tämä osoittautui hieman pienemmäksi, mutta +30 cm kuitenkin. Lähdimme ruoan tekoon.
Ruokailun aikana huomasimme, että niva hiljeni, eikä enää uusia tuikkeja tullut. Voi olla, että kaloja oli vain ne kaksi. Muut ovat jo lähteneet kovempiin koskipaikkoihin. Niin lähdimme mekin. Jätimme roskat autolle ja jatkoimme ylävirtaan. Nymfailtiin ja tarkkailtiin pintakäyntejä. Joessa oli pieni matalahko laajentuma jonka yläpuolella kovempi kuohu. Sanoin pojalle, että kokeileppa varsin tuosta nymfillä, eikä aikakaan kun oli jälleen mitan täyttävä harjus kiinni. Päästettiin tämäkin kala takaisin kasvamaan ja jatkettiin ylemmäksi. Noin 10 metriä ylempänä pojalla oli jälleen kala kiinni, nyt hieman pienempi mutta kuitenkin yli 30 cm harjus. On ihmeellinen retki, kun kaikki harjukset yli 30 cm. Luulisi, että pojan perhokalastuskipinä olisi ainakin jokseenkin iskenyt, kun on tullut näin monta hienoa onnistumista.
Monesti kokeneet perhokalastajat sanovat, että ei enää näillä kilometreillä kalan koolla, tai edes kalan saannilla ole niinkään merkitystä. Pääasia on mukava retki hyvässä porukassa tai sitten yksinään. Mulla on ollut jollain tapaa alusta saakka se ajatusmaailma, että en tavoittele mahdollisimman suurta kalaa. Toki kirjaan ylös saadut kalat ja niiden pituudet. Lähijokien koskikalastus on itselle c&r kalastusta, joten siksikään sillä ei ole väliä, onko kala 30 cm vai 35 cm. Ajattelen ehkä enemmän sen vesistön kautta sitä asiaa. Tältä joelta on tullut useita yli 30 cm harjuksia ja muutamia pieniä luonnon taimenia, niin ajattelen, että joki voi ihan hyvin ja siinä on mahdollisuudet kalalla kasvaa. Oikeastaan ainoa este kasvulle ovat mato-onkimiehet. En voi varmasti sanoa, että kyseisellä joella tätä harrastetaan, mutta pieni epäilys ja pelko siitä on. Mikäli sitä harrastetaan ja kesän aikana useita 20-25 cm taimenia napsitaan pannulle, niin kyllähän se verottaa sitä kantaa. Toki kyseisessä joessa on varmasti sekä että, paikallista purotaimen kantaa ja myös vaeltavaa järvitaimen kantaa.
Jatkoimme matkaa ylemmäksi ja ihastelimme joki uomaa ja sen kirkasta vettä. Seutu on pitkälti ojittamatonta, joten vesistö on säilynyt hyvänä. Tärpit hiljeni ja vettä alkoi ripotella. Kävelimme ylemmäksi mukavan niemen nokkaan kuusten alle kahvitauolle. Keittelin kaasukeittimellä ensin pojalle kaakaoveden ja sitten pannukahvit. Välipalaksi söimme ylihyvät munkit ja vähän suklaata. Tämä on joen kohta, joka on omaan silmään näyttänyt hyvältä kalapaikalta. Tämä on nyt neljäs kerta, kun käyn tässä kohdin. Aikaisemmilla retkillä kalahavaintoja ei ole ollut tässä mutkassa ja sitä olen ihmetellyt kovasti. Sade alkoi heikentyä ja aurinko pilkotti pilvien raosta. Huomasin, että ihan kosken niskalla pintoi kala. Tuikki tuli myös joen vastarannalla ja hieman myöhemmin muutamissa muissakin kohdissa. Poika halusi kokeilla ensin niskalla olevaa kalaa ja hän laskeutui rantaveteen. Paikka oli hankala, kun takaheittoa ei voinut tehdä. Perho kävikin välillä puussa ja milloin missäkin, mutta tuikkivaa kalaa hän ei saanut siiman päähän. Annettiin tilanteen rauhoittua ja hetken päästä niskalla oleva kala taas pintoi. Mie otin pinturisetin ja laskeuduin rantaveteen. Sain heitettyä hyvin kalan eteen ja tärppi tuli. Perhossa oli kiinni pieni taimen, ehkä 20 cm. Minulle ensimmäinen pinturitaimen.
Noin viisi metriä ylempänä oli pari tuikkia, joita poika alkoi yrittämään. Huomasin, että kala yritti tärpätä muutaman kerran, mutta hän ei saanut tartutettua. Ajattelin, että varmaan jokin tosi pieni kala. Pojan kärsivällisyyden loputtua annoimme tilanteen rauhoittua ja kokeilin itse. Sain siitä pienen särkikalan, ehkä seipi? Mysteeriksi jäi, kuka pintoi joen vastarannalla, koska se oli taas samantyylinen tuikki, mitä aiemmin rauhallisella nivalla.
Jatkettiin jokea ylemmäksi, jossa en itsekään ollut ennen käynyt. Yhdestä rännimäisesti koskesta tuli oppikirjamaisesti kaksi harjusta. Toinen tuli kosken loppuosasta ja toinen ihan niskalta, kumpikin nymfaamalla.
Paluumatkalla vuoroteltiin poikani kanssa, toinen heitti liitsiä ja toinen nymfaili. Jonkin matkaa ennen autoa huomasin, että pojalla oli vapa hieman kaarella ja kala potki siiman päässä. Kävelin hänen luokseen ja saatiin haavittua pieni taimen. Pojan ensimmäinen taimen.
Uskon, että tämä retki sytytti pojassa perhokalastajan kipinän. Hän on parin kaverinsa kanssa kalastanut virveleillä haukea ja ahventakin tämän kesän aikana ja sanoin, että näiden ei tarvitse sulkea pois toisiaan. Kehotin pitämään kiinni myös siitä harrastuksesta. 🙂
Onko sattumaa vai olenko kehittynyt perhokalastajana? Olenko oppinut jotain merkittävää, vai onko tuuri ollut myötä. Varmaan molempia.
Olen tehnyt nyt kesäkeleillä kolme retkeä kahdelle eri joelle. Näitä aiemmin oli muutama pisto Tikkasenkarille ja aiemmin keväällä hankikorrikalastusta hieman kauempana. Ne kaikki olivat tyhjänpyyntiä.
Niin, siis kolme retkeä kahdelle eri joelle. Jokaisella retkellä haavissa on käynyt taimen tai tammukka, sekä muutama harjus. Yksi harjus on ollut jopa mitan täyttävä, mutta se tuli toukokuussa kun oli vielä rauhoitusaika.
Mutta mitä ihmettä? Kolme taimenta, ei isoja mutta rasvaevällisiä kaloja kuitenkin. Mitat 20-25 cm. Olen ajatellut, että pientenkin taimenten kanta on niin heikko, että niitä tulee ehkä kerran kesässä tai kahdessa. Sellainen 25-30 cm taimen on jo ihan eri kaveri siiman päässä, kuin saman tai hieman isomman kokoluokan harjus. Harjukset on ollut mitoiltaan 15-35 cm väliltä. Tämän kokoluokan kalat ovat monelle sellaisia, että ei niitä merkata edes ylös. Mitättömiä.
Meitsille nämä ovat tärkeitä onnistumisia.
Tämän kesän fokuksena on 1 + 3. Tarkoittaa, että pääfokus on yhdessä joessa ja tarpeen mukaan kolme muuta. Olen tehnyt nyt kaksi retkeä pääkohteeseen ja yhden retken toisaalle. Sekin tuli hieman sattumalta, kun oli työkohde joen lähellä. Toukokuun 22 päivä ja lämpöä oli yli 20c*. Vedenlämpötila joessa noin +12c*. Joitain koskikorentoja oli liikkeellä, sekä hieman hyttysiä. Syksyltä tutulla suvannolla, tai olisiko se kuitenkin niva, harjukset söivät pinnasta. Minun epäilys on, että harjukset olivat jo suorittaneet kudun ja olivat nyt nälkäisinä tankkaamassa pinnasta koskikorentoa, ehkä jotain hoikkakorria?
Muutamaa kokeilin pinturilla ja emergenteillä ja haaviin astikin tuli.
Se tuli kuitenkin huomattua, että eivät ottaneet ihan jokaiseen heittoon. Myöhemmin ylempää joelta tuli mustaan liitsiin pieni taimen. Kaksi muuta reissua on suuntautunut niin kutsutulle pikkujohkalle.
Ensin toukokuun lopussa ja toinen viikkoa myöhemmin kesäkuun alussa. Retkien välissä vesi oli laskenut hieman ja lämmennyt pari astetta. Ensimmäisellä retkellä kaikki kolme kalaa (yksi taimen ja kaksi harjusta) tulivat matalahkosta ja suhteellisen rauhallisesta virrasta liitsillä.
Toisella retkellä tämä kohta oli täysin tyhjä, ehkä vesi oli laskenut juuri kriittisesti. Kalat löytyivät puolen yön aikaan kovemmasta koskesta kiventakusista nymfaamalla. Perhona oli Phaesent tail black jig. Kerroin retkellä aikaisemmin kameralle, että en ole juuri saanut kaloja paljon kehutuista kiventakusista ja eipä mennyt kauaa, kun alkoi tulla. Yksi harjuksista oli 33 cm ja pari pienempää. Tämän kertainen taimen oli kauden isoin, 25 cm.
Alkukausi on ollut täynnä onnistumisia. Retket ovat olleet antoisia muutoinkin. Olen saanut nauttia hyvää pannukahvia, seurata lintuja, ihmetellä mihin rantasipi on jatkuvasti menossa ja olla vain, ajattelematta työasioita tai muita murheita.
Julkaisin helatorstaina videon, joka oli kuvattu viime vuoden lokakuun viimeisenä päivänä. Otin silloin töistä perjantain vapaaksi ja tein retken niin sanotulle kotijoelle, jossa oikeastaan aloitin nykyisen harrastuksen. Toki ihan ensimmäinen retki oli toiselle joelle veljen kanssa ja silloin käytin hänen perhovapaa ja perhoja. Ostin sen jälkeen omat ja tein muutamia retkiä tälle kyseiselle joelle. Olen kalastellut pääsääntöisesti joen alinta kilometriä ja saaden muutaman 25-30 cm harjuksen, sekä pienempiä harjuksen poikasia ja särkikaloja.
Kesä 2025 meni enimmäkseen unelmaa etsiessä, eli tutkiessa uusia paikkoja ja näin saavuttaen paljon tyhjiä retkiä. Tulevalle kesälle olen tehnyt periaatepäätöksen ja valinnut läheltä kolme eri kohdetta, joita tulen kiertämään. Kesän pääkohde on nimenomaan tämä pikkujohkaksikin videoilla kutsumani joki. Jotenkin ne ensimmäiset retket heinä- ja elokuussa 2024 loivat minulle jonkinlaisen lähtemättömän suhteen tähän jokeen. Paikka on hieno ja todistetusti sieltä on muutama harjuskin noussut. Olen myös kuullut, että pientä taimentakin voi hyvässä lykyssä saavuttaa. Näistä nyt valituista kolmesta johkasta tämä taitaa olla vedenkirkkaudeltaan heikoin. Valuma-alue käsittää melko paljon ojitettua suomaata, mutta kyllä ihan latvoilta löytyy myös kirkasvetistä järveäkin.
31.10.2025
Kävelin jokivartta ylöspäin ohittaen aikaisemmin käytyjäni paikkoja. Suuntana oli reilun kilometrin päässä olevat ensimmäiset, tai joen kulkusuuntaan katsottuna viimeiset suvannot ja nivat. Joen alajuoksu, viimeinen reilu kilometri on lähes täysin koskea, mutta on siellä välissä hieman rauhallisempaa nivaakin, josta toisella reissullani 2024 sain pintaperholla 30cm harjuksen. Hetken patikoitua saavuin kosken niskalle ja sen yläpuoliselle suvannolle. Saalisodotukseni olivat vähäiset, koska syksy oli jo pitkällä, eikä näiltä vesiltä ollut mitään kokemusta. Ainoa odotukseni oli, että suvannoista voisi virveliin tarttua jokin pirteä jokihauki. Istahdin suvannon rannalle ja virittelin virvelin heittokuntoon. Laitoin siiman päähän sinertävän Kuusamon lipan. Suvannossa oli yllättävän vähän vesikasvillisuutta ja kalastaminen oli melko helppoa. Oliko viikko pari takaperin olleet yöpakkaset jo vieneet vesikasvit mennessä? Kalaa suvannosta ei kuitenkaan kuulunut, eikä näkynyt.
Jatkoin kävelyä ylemmäksi, kohti isompaa leventymää, jossa oli tarkoitus piettää eväs- ja kahvitauko. En kalastellut enää matkalla, vaan ihastelin maisemia ja pohdin, että tänne pitää tulla kyllä kesälläkin. Retken tarkoitus oli siis tutkia, minkälaisia vesiä täällä hieman ylempänä on. Ei kuitenkaan niin kaukana, etteikö tänne tekisi kesäiltana piston. Vesi oli vaihtelevaa, enimmäkseen hitaasti virtaavaa, mutta välillä myös kosken tynkää. Määränpäähän päästyäni eteeni aukesi isohko suvanto, jonka eteläpäähän joki laski vetensä jopa köngäsmaisen kosken läpi. Otin ruokaveden joesta, joka oli hieman ruskeahkoa. Ajattelin, että tämä saa kiehahtaa kunnolla, ennenkuin sekoitan sen Pasta Carbonaraani ja kahviin. Veden keittyessä retkikeittimessä heittelin suvannossa Meps 3 lippaa. Tuloksetta.
Eväs- ja kahvitauon jälkeen virittelin perhovehkeet ja tapsin päähän Orange Tagin. Lähdin kävelememään takaisin alavirtaan, välillä uittaen perhoa potentiaalisen näköisissä paikoissa. Kaloja en tavoittanut, en edes tärppiä. Meno matkalla näin rantaheinikossa joitain hoikkakorreja, joten pinturikalankin mahdollisuus roikkui koko ajan ilmassa.
Hoikkakorreista puheen ollen retkellä oli toinenkin ajatus. Olen kahtena syksynä käynyt eräällä johkalla, jonka velimies on minulle näyttänyt. Se on muuten tulevan kesän yksi kohde joista. Syksyisin kalat siirtyvät erittäin rauhalliseen virtaan ja hyvänä päivänä siellä pääsee erittäin hienon pinturiharjuksen kalastukseen. 2024 syksynä ei tavoitettu pintovia kaloja, mutta sain toisella retkellä uppoperholla pari harjusta. 2025 syksynä, hieman ennen tätä retkeä pääsin kokemaan todella hienoa pinturikalastusta. Pari retkeä sinne on ollut lyhyen perhourani ehkä hienoimpia retkiä. Sen takia pyrin kaiken muun ohella kartoittamaan muitakin vastaavia paikkoja, joissa voisi syksyllä tavoittaa pintovaa harjusta. Ei sillä, etteikö tämä tietopaikka olisi kyllin upea, vaan siksi, että voisi jakaa kuormaa eri paikkoihin. Syksyllä 2025 löysin toisenkin paikan, joka on hieman kauempana oleva kirkasvetinen joki. Sieltä löytyi suvanto, jossa harjukset pintoivat. Kalat olivat 25-30 cm kokoisia.
Tällä kertaa en pintovia kaloja, tai kaloja ylipäänsä tavoittanut ollenkaan. Löysin kuitenkin potentiaalisia paikkoja, joita pitää käydä tulevana kesänä katsastamassa, sekä mahdollisesti myös syksymmällä.
Odotan innolla kesäkuuta, jotta pääsee tosissaan taas tutkimaan tätä ja paria muuta pienempää harjusjohkaa. En aio toistaa viime kesäistä päätöntä seikkailua. Totta kai kesän aikana retkiä tulee tehtyä muuallekin, esimerkiksi kaverin pyytäessä tai jos retkiä kotijoille tulee tehtyä riittävästi muutoin.
