Hiljattain olen miettinyt, että miksi ihmiset, jotka harrastavat kalastamista ja metsästämistä, eivät ole lainkaan huolissaan kotikaupungin matkailu- ja rakennusbuumista. Monet ovat täysillä mukana siinä. Niin mieki välillisesti, kun kalusteita menee kaiken näköisiin resortteihin.
Joskus jutellessa olen saanut vastauksen, että eipä tässä lähellä ole lintuja ja kaloja enää juurikaan. Tuleepa välillä kuitenkin käytyä kävelemässä haulikon kanssa.
Mie tajusin, että monet ajattelevat tästä lähiluonnosta niin, että se on jo pilattu. Ei siellä mitään elämää ole. Kyllä ne voidaan rakentaa matkailun käyttöön ja repiä rahat siitä. Niillä rahoillahan pääsee sitten johonkin kauemmaksi, jossa niitä lintuja ja kaloja vielä on.
Miten se sitten, kun joka kunnassa ajatellaan näin? Onko rahamiehellekään kohta enää erämaata, johon lentää helikopterilla?
Mie luulen, että metsäkanalintuja on Rovaniemen alueella hyvinkin, mutta ei ne välttämättä ole enää niissä samoissa metsiköissä, missä ne oli kymmenen vuotta sitten. Siihen viereenhän on tullut asuinalue. Jos me aina tsekataan se lähimetsä ja todetaan, että ei siellä ole lintuja, niin voijaan rakentaa uusi asuinalue tai iglukylä. Ja taas metsäkanalinnut karkaavat kauemmaksi. Pitäisi siis tsekata myös se lähiluonnon lähiluonto.
Lopulta niitä ei enää ole, koska siellä minne ne oli pakenemassa, olikin Amerikkalainen kaivos.
Olin liikkeellä esikoispojan, sekä kuopustyttären kanssa. Löysimme autolle hyvän parkin metsäautotien reunasta, kuivalta kankaalta. Jaoin tarvittavat tavarat kahteen reppuun, minulle ja pojalleni. Perheen nuorin sai kulkea ilman kantamuksia. Suunniteltuun eväspaikkaan oli matkaa ehkä 300-350 metriä. Heti autolta lähtiessä järven rannassa oli elämänsä ehtoopuolella oleva autiotupa, kämppä. Kämpän pihassa pari telttaa, joiden omistajatkin tavattiin. Kaksi henkilöä oli tulleet polkupyörillä seku katsomaan, minkälainen autiotupa täältä löytyy. Kyseinen tupa oli huonossa kunnossa, ummehtuneen hajuinen, liekkö homeessa. Kamina oli viety nurkasta piipun alta ja lattialla oleva muovimatto rakoili sieltä ja täältä. Olisihan se mielenkiintoinen kuulla tämänkin kämpän historiaa. Kait siellä on erämiehet pitäneet suojaa metsällä ja kalalla ollessa.
Kävin samaisella järvellä viime talvena hiihtämässä ja pilkillä. Silloin en päässyt kämppään, kun sen ovi oli jäätynyt kiinni.
Kohti pientä aihkikkoa
Jatkoimme kämpältä kohti itää. Talvella hiihtäessä olin bongannut rannan, joka oli pienen aihkikon kaltainen alue. Rantaan viettävä, hieman väljästi vanhoja mäntyjä ja keloja, sekä maahan kaatuneita puita.
Kävelimme rantaa pitkin, joka oli alkuun ihan ok varvikkoa, mutta muuttui melko pian yli polven yltäväksi suopursuikoksi. Tyttärellä taisi hieman housut, ellei jopa takinkin helma kastua, kun itselläkin kastui polvet kumisaappaiden yläpuolelta. Maasto oli hieman raskasta kävellä, mutta pääsimme perille, kun kannoin tytärtä jonkin matkaa.
Rannassa oli ennestään tulipaikka ja harmikseni sai huomata, että kaljatölkkejä oli jätetty pitkin poikin. Keräilin tölkit yhteen läjään ja olipa nuotiopuiden sekaan rikottu viinapullokin. On harmittava, että ihmiset eivät edelleenkään osaa kunnioittaa luontoa. Ihmeellistä on myös se, että jos tuollainen tölkki painaa täytenä sen vajaa 400 grammaa ja tyhjänä enää muutaman gramman, niin sitä ei kuitenkaan jakseta kantaa takaisin autolle.
Leirin valmistelut
Poika aloitti ensitöikseen virvelin virittämisen kalastamiskuntoon, tytär puolestaan kierteli lähi maastossa ja mie löysin pienen tervaskannon, josta sai halottua tarvittavat tulipuut. Keräilin lisäksi maahan pudonneita oksia ja risuja.
Vuoleskelin kiehiset tervaksista ja tulet syttyivät kohtuullisen helposti. Nuotion sytyttyä laittelin itsekin virvelin käyttökuntoon ja sidoin perukkeeseen Kuusamon KUF perholipalla varustetun uistimen. Lipan väri oli vihreän sinertävä. Olen tänä kesänä pyrkinyt ostamaan Suomessa valmistettuja uistimia, muun muassa Bete Lottoa ja Kuusamon Uistimia. Jonkin verran on tullut ostettua Prisman alelaarista myös legendaarista Mepsiä. Poikani on vielä lapsi ja aloittelija, joten hänellä tuntuu uistimia jäävän retkilleen 1-3 kpl joka kerta. Ostin hänelle testiin pari kiinan ihmettä, joista yksi oli Bete Lottoa muistuttava viehe. Poika teki yhden reissun jätkän kynttilän kupeeseen ja vieheestä oli värit poissa. Olen myös miettinyt muita keinoja vähentääksemme varustetappioita. Olen suositellut pojalle, että käyttäisi ainakin omilla reissuilla melkein pelkästään jigejä. Ne ovat hieman halvempia, mutta eivät myöskään yksi koukkuisena jää niin helposti pohjaan. Ehkä? Olen myös ajatellut, että viehekalastuksessa keskitytään suvanto- ja järvikohteisiin ennemmin, kuin koskipaikkoihin. Koskilla tahtoo uistimia jäädä joskus itselläkin kivien koloihin. Koskikalastukseen voisin opettaa poikaa perhostuksen kautta ja olen myös pohtinut, että vaihdan muutamaan lippaan yksihaaraiset koukut sitä varten.
Kalastus ei kuitenkaan tuottanut tulosta, itse yritin vain yhden vieheen taktiikalla, mutta poika kokeili lippoja ja joitain jigejä. Yhden kerran näin pienen ahvenen seuraavan uistintani, mutta tärppiä ei tullut. Poika taas kertoi, että hänellä olisi ehkä yksi tärppi ollut. Luulen, että tämä ranta oli liian matala. Vastarannalla ainakin ranta oli huomattavasti jyrkempi, joten siellä on varmaan rantakin syvempää. Ensi kerralla täytyy patikoida sinne.
Kirkasta vettä, mutta missä kalat?
Vesi järvessä oli tosiaan kristallinkirkasta. Näitä on Rovaniemen alueella vielä jonkin verran jäljellä. Järvellä ei ole asutusta, eikä mökkejä tämän autiotuvan lisäksi. Seutu on metsähallituksen monikäyttömetsää ja vastarannalla oleva Kivalo kuuluu tunnettuun vaarajonoon, Kivaloihin. Kivalot kulkevat aina Perämereltä Simon ja Kemin kunnan alueelta aina Rovaniemen Kaihuanvaaraan saakka.
Tästä järvestä vielä sen verran, että siikaa tässä pitäisi olla. Sitä pyydetään ilmeisesti verkoilla jonkin verran ja sitä myös istutetaan järveen. Siian pyynti rannalta virvelillä taitaa olla mahdoton tapaus. Meillä oli kiikarissa ahven, jota olisi voitu paistella nuotiossa. Tällä kertaa se jäi saamatta. Kohde voisi olla mielenkiintoinen soutuveneellä, kanootilla tai näillä nykyajan kumiveneillä. Silloin voisi päästä siikaakin tavoittelemaan perholla.
Niin, olihan meillä eväätkin. Teimme nuotiolle hodarit ja kyllähän se maistui. Ruoan päätteeksi keli kävi uhkaavaksi ja takaa alkoi tulla tummia sadepilviä. Päätimme kerätä kamat reppuihin ja lähteä kävelemään autolle, jotta vältytään pahemmalta kastumiselta. Kahveja en ehtinyt tällä kertaa keitellä. Pääsimme autolle kuivana ja hetken ajeltua kotia kohti, vettä alkoikin tulla ihan reippaasti. Oli siis oikea päätös poistua paikalta.
Tämmöinen retki tällä kertaa. Kirjoittelen taas, kun siihen on aihetta. 🙂
Olin nyt liikenteessä uuden tuttavan, Juhon kanssa. Honda HR-V kuljetti meitä nelostietä kohti Aarne Erkki Järvisen kulkemia kairoja. Olemme matkalla Pomokairaan pienelle joelle. Juttelemme autossa niitä näitä kalastuksesta ja töistä. Noin kahden tunnin ajomatkan päätteeksi päädymme osittain huono kuntoiselle metsätielle, jota kuljemme vielä hetken. Juho ajaa auton tien sivuun kukkulalla, jossa on joitain vuosia sitten tehty rajuja hakkuita. Nyt ympärillä kasvoi nuoria mäntyjä, kuusia ja koivuja. Hakkuun yhteydessä ei oltu tehty ehkä kovin rajuja maan muokkauksia, kun alueella näkyi katajaa ja muutenkin vanhoja haapoja oli säästetty. Puimme autolla kahluuhousut, kasasimme perhovavat ja puheltiin hieman varusteista. Minä olin oppipoikana. Toveri päätti jo autolla, että lähtee liikkeelle kalvoroikkujalla, Klinkhammerilla. Minä puolestaan ajattelin valita perhon vasta joella.
Minun ajatuksissani pinturi kaivetaan esiin silloin, jos näen pintovan kalan.
Talsimme yli hakkuun ja tulimme vanhaan metsään. Jokirannat ovat jätetty jo kauan rauhaan hakkuilta, joten ne ovat tyypillisesti varttuneita sekametsiä, joissa sulassa sovussa kasvaa koivut, haavat, männyt ja kuuset. Lahopuita on joka puolella. Oikealle avautui harva puinen räme, jonka pohja loisti valkoisenaan kukkivia suovilloja. Saavuimme jokirantaan lyhyen kävelyn päätteeksi. Kaveri meni alavirran puolelle, kun itse jäin ihmettelemään jokea ja miettimään perho valintaani. Vesi oli kirkkaampaa, kuin meidän joet keskimäärin. Pomokairassa on tehty suhteellisen vähän metsä- ja suo-ojituksia, joten ravinnekuormaa on vähemmän. Joki oli melko matala, mutta kuitenkin monimuotoinen. Välillä oli ihan nilkkavesi, mutta syvempiä monttujakin tuntui olevan. Aloitin kalastelun uppoperholla.
Pintovia kaloja ei näkynyt, mutta kaverin siirtyessä yläpuolelleni, minun pintaperho filosofiaa vastoin tärppejä kaverille tuli. Hetken tätä seuratessa vaihdoin itsekin klinkhammerin siiman päähän. Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Etenimme jokea ylöspäin, vuorotellen toinen ylempänä ja toinen alempana. Toverilla oli jo useampi tärppi, kuin minä odottelin vasta ensimmäistä. Välillä syvemmällä käydessä sain todeta, että kahluuhousuni vuotavat, vaikka olen niitä tallissa kovasti paikkaillut.
Tein siirtymät välillä rannan kautta ja sain ihastella jokitörmän kukkia. Violettina hehkuvia metsäkurjenpolvia ja lapin maakuntakukkana tunnettua kulleroa.
Vaihdoin siimaan oliivin vihreän larvan ja heitin ylävirtaan. Vihdoin, ensimmäinen tärppi meikäläiselle. Pieni harjus oli kelpuuttanut larvan ja juuri kuin olin ottamassa kalaa käteen, se karkuutti itsensä. Hyvä niin.
Päätimme yhteistuumin siirtyä aloitus paikan alapuolelle, joten rantauduimme ja lähdimme kävelemään tulosuuntaan. Ihastelin matkalla valkoisenaan hehkuvaa suota, valkoisia metsätähtiä ja ruohokanukoita. Löysimpäs matkalla myös metsäorvokkeja ja kukkivia hilloja. Kalastelun osalta hiljaiselo minun osalta jatkui, kun kaverilla pinturiin iski pieniä harjuksia, sekä yksi puronieriä. Vaihdoin melko tiheään perhoa ja olin hieman hukassa. Kaveri sai kalaa pinturilla, mutta mie en. En luottanut riittävästi omaan vaistoon. Mietin jatkuvasti, että olisin väsännyt monofiili setin ja alkanut lirkkiä kiventakusia. Tätä en kuitenkaan tehnyt. Seuraava tärppi tuli alempana ja se oli puronieriä. Otin kalan hengiltä, suolistin ja otin mukaan. Ajattelin, että pakkohan tätä on maistaa, kun on paljon kehuttu. Puronieriä tärppäsi jälleen minun kohdalla uppoperhoon, vihreä runkoiseen, messinkikuulalla olevaan orange tagiin.
Jokin lintu visersi silloin tällöin, välillä oli äänekkäämpääkin konserttia, mutta en tunnistanut lintuja. Ihastelin rannan kasvustoa, vastarannan jänkää ja kesäistä yötä. Kellohan oli jo kohta puolen yön.
Joki oli miellyttävä kalastaa. Paljon pieniä suvantokohtia, mutta muutamia vuolaampia kuohujakin löytyi. Kalat tuntuivat olevan rauhallisissa virran osissa, mutta olivat pieniä. Johtuikohan joen mataluudesta? Kalastelimme jokea alas päin, ilman tärppejä. Minulla housut oli vuotanut jo runsaammin vettä lahkeisiin, joten fiilis sen osalta ei ollut ihan parhaimmillaan. Lisäksi usean tunnin kalastelu, mutta vähäiset tärpit alkoivat hieman turhauttamaan. Keli oli melko pilvinen, meinaten välillä kirkastua, mutta ei sitten kuitenkaan. Olin tehnyt perhon vaihdossa varmaan jonkinlaisen oman ennätykseni. Oli ristiriitainen olo. Juho oli jäänyt hieman ylemmäs, kun minä kävin alempana kalastamassa erästä rauhallista kohtaa. Seisoin joessa jalat märkinä ja otin aikalisän. Mietin miten jatkaisin tästä. Katselin perhorasiaa ja silmääni osui urbaanille kirjolohelle kelvannut pinkki leetchi. Otin paksuksi kuluneesta kartioperukkeesta 0.16 tipin pois ja sidoin leechin siiman päähän. Ensimmäinen heitto ja heti joku yritti perhoon. Muutama heitto lisää ja kohta oli illan toinen harjus kiinni. Oiskhan se ollut noin 20 cm. Tämä toi kummasti lisää virtaa tekemiseen. Heittelin siinä hetken ja lähdin ylös päin, missä kaverikin oli. Päästyäni hänen luo, hän kertoi, että oli ollut kiinni isompi kala, oli vetänyt vavankin ihan kaarelle, mutta oli päässyt irti. Epäselväksi jäi mikä kala se oli. Niin sehän tässä jäi mainitsematta, että kaverihan sai ylempänä komean, noin 30 cm luonnon taimenen. Hetken juteltiin ja mie heittelin leetchiä. Kohta oli taas harjus kiinni ja itsevarmuus tekemiseen kasvoi entisestään.
Illan mittaan tajusin sen, että aina ei sama tyyli toimi kaikilla kalastajilla. Minulla alkoi väsy ja nälkä jo painamaan. Ei oltu paisteltu makkaraa, eikä keitelty kahvia. Päätimme, että kalastellaan hiljakseen aloituspaikkaan asti ja lähdemme sitten autolle. Sain lähellä aloituspaikkaa leetchiin vielä yhden harjuksen, joka oli itselle tämän reissun isoin. Leetchi on melko helppo ja kiva perho. Ei tarvi siimojen suhteen erityistä värkkäämistä ja sen uittokin on suhteellisen helppoa. Olen kokeillut sitä poikkivirran lisäksi myös ylävirtaan ja suoraan alavirtaankin. Parhaat tulokset on tullut, kun on heittänyt poikkivirtaan ja antanut sieltä valua perhosiiman vetävänä alaspäin ja lopulta suoristuen nokka kohti kalastajaa. Tärpit on tullut yleensä lähes suoraan alavirrassa.
Olen pohtinut myös harjuksia ja niiden kantaa. Etenkin Rovaniemen pienillä joilla. Perhokalastus urani aikana en ole saanut montaa mitallista harjusta. Yhden, sen ensimmäisen otin ruokakalaksi viime vuoden kesäkuussa. Muutoin harjukset ovat jääneet kasvamaan. Olen ajatellut mielessäni, että koskikalastus on fiilistelyä, harrastelua ja enimmiten C&R kalastusta. Vaikka tulisikin yli 35 cm harjus, laskisin takaisin. Ruokakalat ovat sitten erikseen. Esimerkiksi ahven, hauki ja miksei myös kirjolohi. Kirjolohen kalastus on myös hieman ristiriitainen omassa mielessäni, koska en kannata sen kasvatusta ja istuttamista. Toki on kirjolohi suomalaisessa keittiössä parempi vaihtoehto, kuin norjan lohi.
Yön kalastelut oli kalasteltu ja tulimme autolle kahden jälkeen yöllä. Likomärät kahluukamat pois ja kuivaa vaatetta päälle. Kylmälaukusta vettä ja evästä ja niin lähdettiin kotimatkalle.
Olen jälleen uusilla vesillä. Olo on välillä ristiriitainen, kun pitäisi keskittyä muutamaan paikkaan, mutta seikkailuvietti vetää kuitenkin tutkimaan uusia vesiä. Ajoa tänne oli vajaa tunti, varmaan 45 minuuttia. Pitkän soratien päätteeksi löysin autolle parkin, josta joelle ja läheiselle koskipaikalle oli kävelyä noin 200 metriä. Laittelin autolla kahluuhousut ja kengät, laitoin kameran jalustalle, viritin gopron pääpantaan, kasasin perhovavan, mutta en laittanut vielä perhoa. Käveleskelin odottavin mielin joelle. Tässä kohtaan oli alueen yksi harvoja ojittamattomia kohtia. Tien vieressä hoidettua metsää, mutta mitä lähemmäs jokea pääsin, sitä luonnonmukaisemmaksi luonto vaihtui. Koskipaikka oli kerrassaan hienon näköinen. Virtaus on melko rauhallinen, joten pintoviakin kaloja voisi olla odotettavissa, mikäli hyönteistä kuoriutuu. Kello oli ilta seitsemän korvilla, kun pääsin jokirantaan. Fiilistelin ja katselin jokea ylös ja alas päin. Mietin, millä tyylillä ja perholla alan kalastelemaan. Minulla oli heittosiiman päässä valmiiksi 5X kartioperuke, joten sidoin siihen ruskeahkon nymfin. Hetken kalasteltua, totesin jälleen, että lirkkiminen ei ole hyvä heittosiiman kanssa, kun tuntumaa perhoon ei ole ollenkaan. Päätin vaihtaa monofiili Nymfisetin. Euronymfaamalla lähdin haravoimaan koskea ylöspäin. Kahluuhousujen kenkäosat tuntui pitävän veden ihan hyvin. Vesi oli semi kirkasta ja ilta-auringossa laseilla näki hienosti pohjan kivikkoa. Pohja oli melko karua kivistä, eikä niin tummaa ja mutaista, mitä joissakin paikoissa olen tavannut. En ole ostanut kalastukseen erikseen laseja, vaan kaivoin autotallista joskus lidlistä ostamani urheilulasit. Niissä oranssi linssi on toiminut yllättävän hyvin kalastuksessa. Mulla on ollut ajatuksena, että hankin mahdollisimman vähän pelkästään kalastukseen osoitettua varustetta. Yhtäkkiä nymfiin tuli tärppi ja vastaisku oli reilusti ylimitoitettu. Noin 15 cm pieni harjus oli perhossa kiinni ja lennähti pitkälle alavirtaan. Pikkujohkalla edelliset harjukset on tullut nymfaamalla joko kohdalta, tai alavirran puolelta. Tämä tuli kuitenkin reilusti ylävirrasta.
Hetken ajan päästä huomasin hieman ylempänä uppokiven vieressä pintovan kalan. Ei tainnut iso olla, mutta selvästi oli ruokailemassa. Yritin heittää kalalle nymfiä, mutta ei kelvannut. Kävin rannassa vaihtamassa kartioperukkeen ja laitoin pienen pintaperhon, jonka olen ostanut New Yorkin Orviksen liikkeestä. Kala yritti ensimmäiseen heittoon, joka osui kohdalle. Ei tarttunut. Muutama heitto uudestaan ja kala oli kiinni. Jälleen ylimitoitettu vastaisku ja noin 20 cm harjus tällä kertaa. Tässä kohtaan oli selkeästi syvempää, kuin alempana, joten isompaakin olisi voinut odottaa. Juuri paikatut kahluuhousut vuotivat jälleen oikean jalan pohkeesta. Sukka oli täynnä vettä, kun pääsin takaisin rantaan. Kuljin vielä pienen matkan jokea ylös päin etsien pintovaa kalaa, mutta tuloksetta.
Lähdin autolle tutkimaan karttaa. Autolle kävellessä pohdin joen kokoa. Onko tämän kokoisessa joessa isompia kaloja? Pitäisikö minun hakeutua isommille vesille, jos haluan ruokakalaa? Haluanko edes ruokakalaa? Minun ajatusmaailma on kääntynyt niin, että koskikalastuksessa ei ole kyse ruokakalan hankinnasta. Koskella ja ylipäänsä vaelluskalojen kalastuksessa haetaan luontokokemuksia. Tavoitteeni olisikin löytää rinnalle hyvä ahven paikka, josta sitten voisi savuahvenet ja hauet pyytää ruokapöytään asti. Ahven tosiaan savustuspönttöön tai pannulle ja hauesta puolestaan kalapullia.
Sääskiä oli runsain määrin, hörppäsin autolla vähän vettä ja söin välipalapatukan. Menin kuskin penkille ja tutkin karttaa. Löysin kohdan, jossa joki käy kapeana ja levenee sitten suvantoon. Minulle on kerrottu, että suvannoista löytyy isoja harreja. Näin on ainakin käsivarren erämaassa, mutta kuulemma täälläkin. Ajelin ylemmäs ja lähdin kävelemään kohti jokea. Kävellessä huomasin kartasta, että katsoin väärin. Eihän siihen oltu merkattu koskea ollenkaan. No päätin käydä katsomassa ja ajattelin, että keitän kuitenkin kahvit suvannon rannalla. Suvannon levetessä veteen piirtyi tuikkeja tuon tuosta. Ihmeissäni katselin, että mitä kaloja siinä ruokailee niin valtavasti. En nähnyt kaloja ja yritin tarjota niille pintaperhoa, joka oli perhosetissä kiinni valmiiksi. Kalat yrittivät ottaa perhoa, mutta ei tärpännyt. Päädyin siihen, että ne olivat jotain erittäin pieniä. Hetken kalasteltua laitoin kahvivedet tulille, veden kiehuessa kahvin pöhöt pannuun. Kahvia odotellessa viritin virvelin esille ja siihen Meps 2 Black Fury. Lippa, jolla sain taannoin pienen taimenen Rovaniemen pohjoiskairasta. Heti rantaan seurasi virkeä hauki. Heitin toisen ja kolmannen ja sitten se ampasi vauhtiin. Tärppäsi ihan rannasta ja lähti kohti suvantoa. Jarru ulvoi, tuli mieleen Hans Lidmanin kirjoitukset, kun hänellä oli isot taimenet kiinni. Tai taisi Järvinenkin joskus mainita jarrun ulvovan, kun Tuntsan lohi oli tärpännyt. Yli viiden minuutin väsyttelyn jälkeen sain hauen haaviin, lipan irrotettua suonipihdeillä ja vapautettua. Heitin uudestaan ylävirtaan ja taas tärppi. Kullanvihertävä kylki välähti ja hauki ampaisi jälleen kohti suvantoa. Tämän kanssa hetken tapeltua se katkaisi siimat ja Black Fury oli hauen oma. Harmitti vietävästi.
Haukitaistelujen jälkeen kahvi alkoikin olla valmista, joten pääsin vihdoin istahtamaan ja nauttimaan paikallisen leipomon voisilmäpullaa yhdessä pannukahvin kanssa. Maisema suvannolle oli kaunis, ilma oli kaunis. Kesäinen myöhäisilta. Suvannon suhteen luovutin. Uskoin, että siinä oli pientä särkikalaa, ehkä ahventa ja sitten haukia. Harjukset ja taimenet olivat muualla.
Palasin autolle takaisin ja nyt vaihdoin märät kahluuhousut pois. Oikeasta lahkeesta sai ihan lorotella vettä pois. Päätin, että kokeilen vielä paikata saumaa laajemmalti ja jos sitten vielä vuotaa, ostan uudet. Katselin karttaa ja totesin, että ylös päin ei enää kannate mennä. Hieman alempana joki käy melko lähellä tietä, joten päätin käydä katsomassa sen. Kello läheni jo ilta yhtätoista, olin aloitellut seitsemän aikaan. Paras kiihko kalastukseen oli jo laantunut. Tien viereisellä joki pätkällä käveleskelin vähän matkaa ylös ja sitten takaisin alas. En oikein tiennyt mitä yrittäisin. En jaksanut vaihtaa kartioperuketta nymfisettiin. Palasin autolle, kävin vielä yhden sillan kohdan katsomassa. Päätin sitten pakata kamppeet ja lähteä ajeleen kotia kohti. Matkaa oli se 45-50 minuuttia.
Saalis oli laiha. Jos harjukset laittaisi peräkkäin, niistä tulisi juuri mitat täyttävä kala. Silti minulle jäi tunne, että tässä on potentiaalia. Joki tuntui olevan ihan kohtuullisessa kunnossa, sen mitä pohjamateriaaleista ja vedenlaadusta ymmärrän. Olen myös kuullut, että täältä on yli 40 cm harjuksia tullut.
Reissun jälkeen palasin taas netistä löytyvään kunnostus ja kalakantojen palauttamis raporttiin. Joki oli perattu uittoa varten, uitto oli tainnut loppua 1960. Vesistö inventoitiin 1976, kunnostettiin 1980 luvun alussa ja kalakantojen kehitystä seurattiin raportissa 1986 saakka. Muutaman vuoden aikana harjus- ja taimenkannat lähtivät hyvään kasvuun, kunnostukset oli auttanut, sekä taimenen tuki-istutukset tuoneet tulosta. 1985 joen yläosilla tehtiin runsaasti suo-ojituksia ja tämän seurauksena vedenlaatu huononi merkittävästi ja harjus- ja taimenkannat romahtivat 70-90 %. Tätä lukiessa tuli erittäin ristiriitainen fiilis. Ensin kunnostettiin metsätalouden jälkiä ja sitten tuli tehometsätalous, joka pilasi täysin hyvän työn. Nykypäivänäkin metsähallitus on samaan tapaan hieman ristiriitainen yhtiö. Toisessa päässä kunnostetaa, ennallistetaan, kun samaan aikaan toisessa päässä hakataan metsää, minkä keretään. En ole metsätalouden vastustaja, mutta olen tehometsätalouden vastustaja. Metsätaloutta tarvitaan, mutta toivottavasti tulevaisuudessa huomattavasti vähemmän. Se on meistä kuluttajista kiinni.
Tuolla kyseisellä alueella kartan mukaan ainakin osa ojitetuista soista ei ole alkanut kasvamaan puuta. Eivät ole siis tuottaneet sitä, mitä on odotettu. Suomessa on tuottamattomia, ojitettuja soita arviolta 500000-1000000 hehtaaria. Näitä hiljalleen ennallistetaan.
Olin herännyt 6.30. Poikkeuksellisen aikaisin näin lauantai aamuna, mutta syykin oli hyvä. Kello oli noin kahdeksan, kun sain autoni parkkiin Kaihuanvaaran juurelle. Lähdin hiihtämään Kaihuanvaaran rengastietä ylöspäin kohti retkeilyalueen varsinaista parkkipaikkaa. Parkkipaikalta jatkoin kelkan jälkeä pitkin kohti Juhannuskallioita, joilla sijaitsi laavu ja näköalatorni. Olin jälleen myöhässä suunnitelmista, kun päivän pituus yllätti. Olin suunnitellut tulevani tänne hämärän rajamailla, jotta näkisin komean auringonnousun vaaran huipulta näkötornista. Aurinko teki nopeampaa nousua horisontin ylle, kun minä vaaranpäälle. No eipä tarvi enään kiirehtiä.
Jaloissani on crocs talvikenkien lisäksi myös uudet sukset. Ostin Kärkkäisen verkkokaupasta Ozoom Myhkyri jahti/metsäsukset. Sukset ovat 160cm pitkät ja leveyttä reilun kymmenen senttiä. Siteiksi ostin Suomalaiset Finngrip Easy siteet, jotka käyvät lähes jokaiseen kenkään. Välillä tulee eksyttyä tiheämpiin metsikköihin, joten sen takia ajattelin kokeilla lyhyempää suksea. Laavulle hiihdellessä huomasin, että ainakin pitoa pitää lisätä voitein. Suksissa on vakiona suomupohja, joka loivemmissa mäissä pitää oikein hyvin.
Aikani hiihdeltyä saavuin Kaihuanvaaran päälle Juhannuskallioille. Ensitöikseni täytyi hakata hieman polttopuita ja sitten nuotion tekoon. Tuoreet kelkan jäljet kiersivät laavun, mutta kenkien jälkiä ei ollut. Nuotiopaikan päällä oli n. 15cm lunta, joten ihan äskettäin siinä ei oltu tulisteltu. Sain hieman kosteista puista nuotion aikaiseksi ja oli aika hengähtää. Polttelin rauhan sikarin ja tutustuin laavun vieressä nököttävään näkötorniin. Tornista oli upeat maisemat Kemijoelle, Iso-kaihuajärvelle ja muualle Kaihuanvaaraan.
Paistelin laavulla Ukko-Pekka A-luokan makkaraa ja nautiskelin nokipannukahvit. Kuuntelin hiljaisuutta ja hiljaisuuden rikkovia puiden paukahteluja. Hengitin raitista ilmaa Helmikuisena aamuna. Oli hyvä olo. Aurinkokin oli kivunnut jo puiden yläpuolelle, jotka ympäröivät Juhannuskallioiden laavua. Laavulta ei ollut erikoisempia maisemia juuri mihinkään suuntaan, mutta varmaankin juuri siksi näkötorni oli aikanaan rakennettu. Luonto oli päälle päin autio. Linnut ovat vielä asutuksien lähellä talviruokinnassa, mutta palaavat parin kuukauden jälkeen takaisin metsään. Hangen alla ei luultavasti ole yhtä autiota.
Lähdin paluu matkalle vähän eri reittiä, mitä tullessani tänne vaaran päälle. Laavun taakse lähti kelkan jälki, joka oli ajanut pohjaa alueen retkeilyreiteille. Kelkan jälki oli yllättävän liukas ja vauhtia tulikin aika mukavasti. Kamera kaulassa heiluen horjuin ja vaapuin pitkin polkua, mutta skeitti aikoina hankittu tasapaino oli jälleen apuna, enkä kaatunut. Ajattelin vain, että jänikset ja ketut taitavat naureskella viikset heiluen omissa piiloissa. Aikani hiihdeltyä kelkan jälkeä tuli tarve siirtyä umpihangen puolelle. Uudet suomupohjaiset sukset pitivät melko kovaa meteliä jäätyneellä kelkan jäljellä.
Tutkin karttaa ja otin suunnan pois reitiltä. Tuli hiljaisuus. Vastikään jäätyneen hangen päälle oli satanu pieni kerros puuterilunta jonka päällä hiihtäminen oli miellyttävää. Edessäni aukesi harva puinen alue, ehkäpä vanha hakkuuaukea. Näkymä oli niin komea, että tilanne oli jaettava Instagramin tarinassa ja Whatsapp palvelussa ystäville.
Aikoinaan, kun hiihtelin vanhoilla Ruotsin armeijan suksilla, hakeuduin aina jängille ja hakkuuaukeille,nyt tajusin miksi. Viime aikoina olen yrittänyt löytää korkeita vaaroja ja hienoja maisemia, mutta tajusin tämän metsäaukean keskellä, että tämä se vasta maisema onkin. Hiihtäminen tasaisilla aukeilla ja soilla on lisäksi huomattavasti kevyempää, kuin iän ikuinen kiikkuminen eri vaarojen ja tuntureiden huipuille.
Hiihtelin rauhakseltaan eteenpäin, hidastin vain vauhtia, koska huomasin, että aukea ei ole kauhean suuri ja edessä olisi tiheämpää metsää. Aurinko paistoi keväisesti ja loi puista ja hiihtäjästä pitkät varjot puhtoseen hankeen. Oli jälleen Al Caponen hetki. Ympärillä oli niin paljon jänisten, kettujen ja muiden metsän eläinten jälkiä, että juolahti mieleen ajatus piilokojusta. Olisi kiva joskus tulla iltapäivällä tämmöiselle aukealle ja pystyttää teltta tai piilokoju. Odotella rauhassa illan hämärtymistä ja seurata tulisiko aukealle elämää. No ehkäpä mie sitäkin joskus koitan.
Aukealta alueelta tiheämpään metsään siirtyessä ei enään ollut juuri maisemia. Metsä oli niin tiheää, että siellä oli jopa vähän hämärää, koska auringon säteet eivät sinne mahtuneet. Hiihdin loppu matkan kelkan jälkeä suoraan kohti tietä ja sitten tien reunaa pitkin autolle. Takana oli jälleen yksi uusi kokemus ja kaikenkaikkiaan hieno retki. Kaihuanvaaraan tulen varmasti vielä palaamaan. Viimeistään kesällä. Kaihuanvaaran pohjoisosasta, länsirinteiltä löytyy myös päivätupa Sirenin kämppä, joka jäi tällä kertaa näkemättä.
Uusiin suksiin olen todella tyytyväinen. Ozoomin Myhkyrit olivat mukavan löysät kumpareisessa maastossa, pito oli kaksinverroin parempi kuin edellisissäni, vaikkakin pitää vielä lisätä jyrkempien mäkien varalle. Sukset olivat mukavan kevyet ja niillä oli helppo hiihdellä. Moni on kirjoittanut, että nämä eivät välttämättä sovi pidempien matkojen hiihtoon, mutta tällä kokemuksella mulle jäi ainakin tunne, että kyllä näillä jonkinlaisen vaelluksenkin tekee. Pitää vielä tälle talvelle kokeilla vaikkapa 10 kilometriä alkuun.
Suosittelen vierailemaan Kaihuanvaaran retkeilyalueella. Alueella pärjää talvisinkin ihan vain kengillä, koska merkityt reitit oli ajettu kelkalla läpi. Kaihuanvaaran rengastie oli aurattu ralleja varten ja oli varsin kapea, joten sen varteen en uskaltanut autoa jättää.
Kiva kun luit ja pistähän kommenttia tulemaan!
Uusimmat kuvat näet Instagramissa @juhanimoilanen ja Facebookissa Juhani Moilanen Photographer
