Kategoria: Retkeily

  • Viime syksynä suvantoja tutkimassa

    Viime syksynä suvantoja tutkimassa

    Julkaisin helatorstaina videon, joka oli kuvattu viime vuoden lokakuun viimeisenä päivänä. Otin silloin töistä perjantain vapaaksi ja tein retken niin sanotulle kotijoelle, jossa oikeastaan aloitin nykyisen harrastuksen. Toki ihan ensimmäinen retki oli toiselle joelle veljen kanssa ja silloin käytin hänen perhovapaa ja perhoja. Ostin sen jälkeen omat ja tein muutamia retkiä tälle kyseiselle joelle. Olen kalastellut pääsääntöisesti joen alinta kilometriä ja saaden muutaman 25-30 cm harjuksen, sekä pienempiä harjuksen poikasia ja särkikaloja.

    Kesä 2025 meni enimmäkseen unelmaa etsiessä, eli tutkiessa uusia paikkoja ja näin saavuttaen paljon tyhjiä retkiä. Tulevalle kesälle olen tehnyt periaatepäätöksen ja valinnut läheltä kolme eri kohdetta, joita tulen kiertämään. Kesän pääkohde on nimenomaan tämä pikkujohkaksikin videoilla kutsumani joki. Jotenkin ne ensimmäiset retket heinä- ja elokuussa 2024 loivat minulle jonkinlaisen lähtemättömän suhteen tähän jokeen. Paikka on hieno ja todistetusti sieltä on muutama harjuskin noussut. Olen myös kuullut, että pientä taimentakin voi hyvässä lykyssä saavuttaa. Näistä nyt valituista kolmesta johkasta tämä taitaa olla vedenkirkkaudeltaan heikoin. Valuma-alue käsittää melko paljon ojitettua suomaata, mutta kyllä ihan latvoilta löytyy myös kirkasvetistä järveäkin.

    31.10.2025

    Kävelin jokivartta ylöspäin ohittaen aikaisemmin käytyjäni paikkoja. Suuntana oli reilun kilometrin päässä olevat ensimmäiset, tai joen kulkusuuntaan katsottuna viimeiset suvannot ja nivat. Joen alajuoksu, viimeinen reilu kilometri on lähes täysin koskea, mutta on siellä välissä hieman rauhallisempaa nivaakin, josta toisella reissullani 2024 sain pintaperholla 30cm harjuksen. Hetken patikoitua saavuin kosken niskalle ja sen yläpuoliselle suvannolle. Saalisodotukseni olivat vähäiset, koska syksy oli jo pitkällä, eikä näiltä vesiltä ollut mitään kokemusta. Ainoa odotukseni oli, että suvannoista voisi virveliin tarttua jokin pirteä jokihauki. Istahdin suvannon rannalle ja virittelin virvelin heittokuntoon. Laitoin siiman päähän sinertävän Kuusamon lipan. Suvannossa oli yllättävän vähän vesikasvillisuutta ja kalastaminen oli melko helppoa. Oliko viikko pari takaperin olleet yöpakkaset jo vieneet vesikasvit mennessä? Kalaa suvannosta ei kuitenkaan kuulunut, eikä näkynyt.

    Jatkoin kävelyä ylemmäksi, kohti isompaa leventymää, jossa oli tarkoitus piettää eväs- ja kahvitauko. En kalastellut enää matkalla, vaan ihastelin maisemia ja pohdin, että tänne pitää tulla kyllä kesälläkin. Retken tarkoitus oli siis tutkia, minkälaisia vesiä täällä hieman ylempänä on. Ei kuitenkaan niin kaukana, etteikö tänne tekisi kesäiltana piston. Vesi oli vaihtelevaa, enimmäkseen hitaasti virtaavaa, mutta välillä myös kosken tynkää. Määränpäähän päästyäni eteeni aukesi isohko suvanto, jonka eteläpäähän joki laski vetensä jopa köngäsmaisen kosken läpi. Otin ruokaveden joesta, joka oli hieman ruskeahkoa. Ajattelin, että tämä saa kiehahtaa kunnolla, ennenkuin sekoitan sen Pasta Carbonaraani ja kahviin. Veden keittyessä retkikeittimessä heittelin suvannossa Meps 3 lippaa. Tuloksetta.

    Eväs- ja kahvitauon jälkeen virittelin perhovehkeet ja tapsin päähän Orange Tagin. Lähdin kävelememään takaisin alavirtaan, välillä uittaen perhoa potentiaalisen näköisissä paikoissa. Kaloja en tavoittanut, en edes tärppiä. Meno matkalla näin rantaheinikossa joitain hoikkakorreja, joten pinturikalankin mahdollisuus roikkui koko ajan ilmassa.

    Hoikkakorreista puheen ollen retkellä oli toinenkin ajatus. Olen kahtena syksynä käynyt eräällä johkalla, jonka velimies on minulle näyttänyt. Se on muuten tulevan kesän yksi kohde joista. Syksyisin kalat siirtyvät erittäin rauhalliseen virtaan ja hyvänä päivänä siellä pääsee erittäin hienon pinturiharjuksen kalastukseen. 2024 syksynä ei tavoitettu pintovia kaloja, mutta sain toisella retkellä uppoperholla pari harjusta. 2025 syksynä, hieman ennen tätä retkeä pääsin kokemaan todella hienoa pinturikalastusta. Pari retkeä sinne on ollut lyhyen perhourani ehkä hienoimpia retkiä. Sen takia pyrin kaiken muun ohella kartoittamaan muitakin vastaavia paikkoja, joissa voisi syksyllä tavoittaa pintovaa harjusta. Ei sillä, etteikö tämä tietopaikka olisi kyllin upea, vaan siksi, että voisi jakaa kuormaa eri paikkoihin. Syksyllä 2025 löysin toisenkin paikan, joka on hieman kauempana oleva kirkasvetinen joki. Sieltä löytyi suvanto, jossa harjukset pintoivat. Kalat olivat 25-30 cm kokoisia.

    Tällä kertaa en pintovia kaloja, tai kaloja ylipäänsä tavoittanut ollenkaan. Löysin kuitenkin potentiaalisia paikkoja, joita pitää käydä tulevana kesänä katsastamassa, sekä mahdollisesti myös syksymmällä.

    Odotan innolla kesäkuuta, jotta pääsee tosissaan taas tutkimaan tätä ja paria muuta pienempää harjusjohkaa. En aio toistaa viime kesäistä päätöntä seikkailua. Totta kai kesän aikana retkiä tulee tehtyä muuallekin, esimerkiksi kaverin pyytäessä tai jos retkiä kotijoille tulee tehtyä riittävästi muutoin.

    Suvantoja tutkimassa video

  • Hiihtoretki lähikairaan

    Hiihtoretki lähikairaan

    Ihan vain kuulumisia artikkelissa kerroinkin, että metsäsuksia olen ulkoiluttanut kerran lähimetsässä ja itse asiassa toisen kerran, kun käytiin pilkkiretkellä Norvajärvellä.

    Meidän lähellä, kantatien tuolla puolen on mukava vaihteleva luonto. Se on enimmäkseen rehevän kosteaa kuusikkoa lehtipuineen ja tämä johtunee maisemaa hallitsevista suo alueista. Metsän keskellä kiemurtelee suloinen puro, joka etenkin keväällä antaa ihmettelemisen aihetta. Retki tehtiin pojan kanssa, hän hiihti minun Ozoom Myhkyri jahtisuksilla ja minä Suomen armeijan vanhoilla metsäsuksilla.

  • Erämies?

    Erämies?

    Varoitus, seuraavassa teksti on kirjoitettu huonolla Peräpohjan murteella. Tekstissä on luultavasti paljonkin virheitä murteen osalta, koska en varsinaisesti puhu aitoa Peräpohjan murretta. Tekstin sisältö on kuitenkin täyttä totta.

    Olisiko minusta erämieheksi, olenko mie erämies?

    Enhän mie mikhän erämies varsinaisesti ole. Nuorempana niinkin. Silloinhan me oltiin tuon tuosta yötä metässä. Vikakönkäällä telttaillen, Tikkasella laavussa ja Toramolla koassa. Hyvällä mie niitä muistelen ja osaltaan haaveilen nykyistekki semmoista heittäytymistä. Sitä on mukavuuen halu ottanut otetta, eikä ole niin heleppoa ottaa teltta kainaloon ja painella kairaan. Onko muutes kaira sama ko erämaa? Tai salo, tai selkonen? Kyllä mie sanon, että on. Netissä on nimitäin synonyymit sanalle selkonen seuraavanlaiset: erämaa, kaira, kiveliö, korpimaa, pohjoisen kaira, salo, sydänmaa ja tietön. Kuulemma oikeita selkosia on enää ihan pohjoisessa lapissa, käsivarressa ja itälapissa. Aina välillä minun harrastuksiini kuuluu maastokartan tutkiminen ja on toden totta vaikia löytää Rovaniemen seudulta edes vähääkään erämaata. Net alueet, joita ei ole vielä rakennettu, niin ne on ainakin ojitettu ja hakattu ja sitä myöten tehty tietä sinne ja tänne. Ei sillä, etteikö mulle riittäisi pienikin metsäala, enhän mie kuitenkaan jaksa, enkä edes ehdi kävelemään aikataulutetun päiväretken aikana erämaan mittoihin yltävää aluetta. Ihminen on kietonut likaiset käpälät jokaiseen vaaraan ja notkelmaan.

    Niin mie haaveilen siittä, että voisin perjantaina napata teltan ja muut tykötarpheet, ajella metsätien varthen, patikoija muutama kilometri joelle tai metsäjärvelle. Voisin siellä telttailla, samoilla lähimaastoihin, kalastella. Lauantaina entistä virkiämpänä perheen pariin kotio. Mikäs mua tässä hommassa estelee? Ensimmäisenä täytynee ihan rehellisesti myöntää, että peleko. Pimeää ja yöllistä metsää mie pelekään. Alkaa oma mielikuvitus tekemään tepposia, aistit valpastuu ja kuulee jos jonkinlaista ääntä ja rapinaa. Joitain aikoja sitten mie saatoin ihan päiväsaikaakin vähän pelätä, etenkin metässä, joka oli ennestään tuiki tuntematonta. Nykyisin mie ossaan päivisin nauttiakin ja kyllä kirkkaat kesäillatkin jo menevät. Syyskesän hämäryys se heti taas. Mitenkä sitä kannattaisi edistää? Käyä vain metässäkö? Ensin vähän hämärällä, sitten vähän pimeämmällä ja niin edelleen? Sillain kai siitä pääsee?

    No toisena tulee mieleen tietenkin tämä perheen isän ajankäyttö. En mie aina mikkään hyvä kotitöisä ole ja joskus tuntuu jopa itsekkäältäkin, kun olen kalalla tuon tuosta. Silti se tuntuu välillä siltä, että aikaa eräilylle ei ole. Semmoista kiireetöntä aikaa, että ei olisi aina joku kellonaika tulla pois. Siksikin olisi hauska, kun voisi olla yötä. Ilmoittaisi perheelle, että tulen huomenna iltapäivästä tai alkuillasta. Kalastus on kans semmoinen laji, että siihen ei muutama tunti taho piisata millään. Vastakin olin Meltausjoella, menin aamusta yhdeksän aikaan ja tulin kotia viideksi. Tuntui, että olisi sitä vielä jotakin lampea käynyt kalastelemasa. Toisaalta olo oli turhautunut, kun päivän saaliina oli ainuastaan yksi pirteä jokihauki. Se sai jatkaa kasvuaan. Olen mie koittanut välillä petrata kotitöisäkin, että toinenkin ehtisi tekemään omia asioita. Sillon ku toinen on päässyt omien juttujen pariin, ei omat kalaretket tunnu niin pahalta. Säilyypi hyvä tasapaino.

    Nuorempana minua piettiin ehkä jopa erämiehenä. Oikeana Toramon kodan isäntänä. Ossaan mie tulet tehdä kuivilla koivuklapeilla, kun tervaskantoonkin. Varmaan louevaatteenkin saisin ripustettua, mutta rakovalkeat ei onnistuisi. Johtunee myös siitä, että keloja ei saa kaataa, niin kuin entisessä Lapissa. On hyvä, että on tullut sääntöjä. Mie luulen, että metsän reunalla kävijöitä on nykyisin paljon enemmän, kuin ennen. Siksikin, kun ihmisten määrä on muutenkin lisääntynyt. Rovaniemen kauppalassa asui 1950 luvulla 6600 ihmistä ja jos maalaiskunta lasketaan mukaan, niin arviolta 20 000 henkeä. Nykyisin Rovaniemen alueella asuu 69 000 henkeä. Olisi tänä päivänä kelot loppuneet.

    Jaa minkälaisia selekosia mie sitten kaipailen? Ihan vain tavallista ja vaihtelevaa. Talvella tykkään hiihdellä suon reunoja ja rämeitä. Kesällä kuivat mäntykankaat avaruuden ja helpon kulkusuuden takia, kuusikoissa taas enemmän semmoista mystisyyttä. Tulee semmoinen olo, että siellä on niitä pöllöjä. Rämeillä ja suon reunoilla voi talvella tavata kanalintuja.

    Välillä mie mietin ihan metästyksen aloittamistakin. Vieläpä koiran kanssa. Mie en vain tiiä olenko mie koiraihminen, tai olenko mie metästysihminen. Pystykorva se olisi, lintuja haukkumhan. Minullahan tuo mielikuvitus on melekosen vilkasta ja pystyn luomaan pääkoppaani innostumisista erilaisia visioita. Tästäkin aiheesta on virinnyt pilvilinnoja. Elokuun kahdeskymmenes kun koittaisi, minulla olisi kalavehkeitten lisäksi haulikkokin mukana. Samoilisin metsälampia ja joen mutkia, kalastelisin päivällä, illemmalla järven rannalle sorsien iltalennolle, siitä asennolle makuulle. Koiran kanssa kahden, tai voisihan siinä völjyssä kulkea niin oma lapsi, kuin hyvä ystäväkin. Aamusta olisi pieni lenkki lammella haulikon kanssa, kunnes taas lounaan jälkeen siirtyisin kalavesille. Olen kova poika unelmoimaan ja ajattelemaan. Sitä mie en tiiä, että olisiko minusta oikeasti tuommoiseen? Se saattaa olla, että tämä liian helppo moderni kaupunkielämä ja entisaikainen eräkirjallisuus on vain saanut romanttisia ajatuksia.

    Syksymmällä kalastus jäisi vähemmälle, joitain rauhallisia nivoja voisi vielä ennen jäitten tuloa kokeilla. Mukaan tulisi tietenkin kanalinnunpyynti. Siinähän se pystykorva vasta töihin pääsisi.

  • Vuosi 2025

    Vuosi 2025

    Vuosi 2025 lähenee loppua ja ihan viime metreillä avasin uuden sivuston ja blogin. Siirryin pitkän tauon jälkeen oman domainin alle. Tämä antaa hieman luovempaa vapautta sivuston ulkonäön, mutta myös teknisten ominaisuuksien osalta. Toivottavasti ihmiset löytävät myös tänne. 🙂

    Tämän kirjoituksen voisi kirjoittaa monelta eri kantilta. Yrittäjäminä, kalastajaminä, retkeilijäminä, isäminä, aviomiesminä ja niin edelleen. Haluan tämän blogin keskittyvän lähtökohtaisesti harrastuksiini, mutta myös perhe ja yrittäjyyskin teksteissä vilahtelee. Kirjoitan tämän uudenvuoden puheen kuitenkin harrastusminänä. Mitä vuosi 2025 sisälsi kalastuksen, retkeilyn ja liikunnan saralla.

    Kirjoitin edellisen vuosikertauksen Instagramiin loppuvuodesta 2023. Silloin teemoina oli työuupumus, tupakoinnin lopetus ja liikunnallinen arki. Sieltä löytyi hieman lukujakin, kun vuonna 2022 olin tehnyt keskimäärin 1.5 treeniä viikkoon ja 2023 olin nostanut määrän kahteen treeniin. Selailin Suunto sovelluksen tilastoja ja totesin, että viime vuodet on mennyt reilulla kahdella treenillä viikkoon ja vuodessa on harjoitustunteja tullut noin 80h luokkaa. Se tarkoittaa siis sitä, että viikon treenitunnit olivat vain 1.5 h. Keskiarvona kaksi harjoitusta viikkoon on ihan ok, vaikka enemmänkin pitäisi olla, mutta tuo tunti määrä treeniä kohden on aivan liian alhainen. Tein tässä myös hieman matikanlaskuja ja katsoin miten nämä luvut asettuvat vuoden kolmella ensimmäisellä ja viimeisellä kuukaudella. Kesät ovat olleet aina treenaamisen osalta hiljaisempia. Tänä vuonna tammi-helmi-maaliskuun treenimäärä viikkoa kohti oli 2,9 krt ja 2,7 h, kun taas loppuvuodesta loka-marras-joulukuu 4 krt / viikko ja 2,2 h / viikko. Tämän tyyppiset lukemat pitää kyllä saada koko vuoden osalta. Minulla on kyllä kestävyyskuntoiluun hyviä mielekkäitä harrastuksia jokaiselle vuodenajalle, joten siitä se ei ole kiinni. Tällä hetkellä ajatuksena on kehittää peruskuntoa ja tietenkin kehittyä myös lajien osalta. Haaveissa olisi jossain vaiheessa osallistua johonkin tapahtumaan niin maastopyöräilyn, hiihdon, kuin polkujuoksunkin osalta.

    Vuoden 2025 liikkumis statseja

    Perhokalastus

    Miehän tosiaan aloitin perhokalastuksen kesällä 2024 ja tämä vuosi oli ensimmäinen kokonainen lajin parissa. Ensimmäinen ajatus on, että opin kesän aikana aivan älyttömästi tästä lajista ja aloin hahmottamaan myös omaa kalastus filosofiaa. Kesän aikana tuli kierreltyä monenlaisia vesiä joista osa oli veljen, tai jonkun muun suosituksia ja osa sitten ihan kartalta katsottuja virtavesiä. Toisinaan tuli heitettyä kuusi tuntia tyhjää, kuin toisinaan taas muutamassa tunnissa tuli valtavia onnistumisia. Kauden edetessä opin mielestäni koko ajan paremmin nauttimaan hetkestä jokivarressa ja alkukauden levoton höntyily väheni selvästi.
    Tälle kaudelle sattui myös kaksi taimen tapahtumaa, ensimmäinen oli toukokuussa pienellä erämaajoella virvelillä ja toinen samaisella joella loppukaudesta perhoon. Tämä oli myös ensimmäinen perholla saatu taimen. Ensimmäisten taimenien lisäksi kausi huipentui ennätys harjukseen, joka oli 39 cm. Sen huomasi kyllä heti siiman päässä, että oli keskimääräistä vauraampi kala. Rovaniemen vesistöissä meikän harjukset ovat olleet keskimäärin 30 cm luokkaa. Silloin tällöin joku 35-36 cm on tullut.

    Tulipahan tälle kaudelle yksi kirjolohikin perholla ja vieläpä urbaanissa miljöössä Jätkänkynttilänsillan kupeesta. Ensi keväänä aion käydä tutustumassa yhteen pienempään jokeen, josta kirjolohta voisi myös saada.

    Jollain saattaa kiinnostaa myös se, mitä tuli hankittua tähän harrastukseen. Pyrin menemään aika vähillä hankinnoilla, mutta jotain oli kuitenkin pakko hankkia. Käytettynä ostetut kahluuhousut kovasta liimailusta huolimatta eivät enää pitäneet vettä, joten investoin sitten uudet Simmsin vyötärömallin housut. Perhojen ja perukkeiden lisäksi tuli hankittua uusi heittosiima tuohon perussettiin, sekä isompaan vanhaan vapaan. Yritin siis saada uudella siimalla vanhasta seiskaluokkaisesta toimivaa settiä, mutta ei siitä tainnut olla apua. Meikällähän on käyttösettinä tuo Visionin Eka 8′ ja #4, jossa Visionin Vibe+ 85 siima.
    Tämän lisäksi vanha Erätukusta ostettu 9′ ja #6-7 vapa samalla siimalla, mutta sen heitto-ominaisuudet ovat niin karseat, että ei siitä taida olla kalakaveriksi. Hankinta listalla on siis joku hyvä #6 setti kevään streamerkalastukseen, isommille koskille ja ehkäpä hauen pyyntiinkin.

    Siimojen lisäksi taisin hankkia suonipihdit.
    Jos vielä lasketaan joululahjat, niin pukkihan toi uuden haaveilemani repun, Savotan Jääkäri M, sekä pienen setin perhojakin.
    Repusta on tarkoitus tehdä videota ja artikkelia seuraavan retken yhteydessä.

    Perhokausi oli kaiken kaikkiaan melko pitkä, kun ensimmäiset heitot ja ensimmäinen harjus tuli huhtikuussa Sallassa ja viimeiset perhokalat lokakuun lopussa.

    Kevään ensimmäinen harjus

    Syksyllä viimeisen retken jälkeen unohdin aika mukavasti koko harrastuksen ja ajatukset siirtyi juoksuun ja hiihtoon. Se on ihan mukava välillä unohtaa kokonaan jokin laji, jota ei voi harrastaa kuin tiettynä vuodenaikana. Joulupukilta tullut Ari Savikon Harjus kirja kuitenkin aktivoi aivot taas kivasti perhokalastukseen, joten hauska alkaa tässä hiihdon ja pilkkikauden ohella fiilistelemään jo tulevaa kautta.

    Vuosi 2026

    Odotuksia vuodelle 2026? Kaiken kaikkiaan koen, että asiat on tällä hetkellä todella hyvin. Olen onnellinen ja kiitollinen perheestä, läheisistä ja ystävistä. Minulla on työ, joka pitää ainakin ajatukset liikkeessä ja harrastukset, jotka pitävät fyysisesti liikkeessä.

    Toivon, että kaikelle olisi sopivasti aikaa. Aikaa olla rakkaan vaimoni kanssa (muutakin kuin töissä), tehdä perheenä asioita, joista kaikki pitävät ja vielä omille harrastuksillekin. Harrastukset ovat myös siitä kivoja, että niitä voi tehdä myös koko perheellä, lasten kanssa, tai vaikkapa yhden lapsen kanssa kerrallaan. Toivon, että lasten kanssa tehdyt pyörä-, kala- ja laavuretket inspiroisi heitäkin olemaan luonnossa ja arvostamaan sitä.

    Jos jotain tavoitteita pitäisi asettaa, niin ainakin se metsässä yöpyminen, joka jäi viime kesänä tekemättä. Pyöräilyn saralla haluaisin taas olla aktiivisempi, kuten toissa kesänä. Kilometreinä voisin tavoitella jotain 300 km luokkaa, koska vuonna 2024 olin pyörän selässä reilu 200 km.

    Somea ja YouTubea aion tehdä samaan malliin, kuin viime vuonna.
    Ei isompia paineita katselukerroista, tai tykkäyksistä. Lähinnä omaksi iloksi ja bonuksena, jos joku muukin innostuu harrastamaan.

    Blogin kirjoittaminen tulee olemaan vahvasti mukana, kun olen panostanut nyt uuteen blogiinkin.

    Perhokalastus tulee olemaan tietenkin isona osana tulevaa vuotta, etenkin huhtikuun ja marraskuun välisenä aikana. Viime keväänä fiilistelin sitä, että pääsisi edes yhden kerran mettäsuksilla perhokalalle. Olisi periaatteessa ollut tehtävissä, mutta viime keväänä oli niin kovat hanget, että pääsi ihan kävellenkin ensimmäisille retkille. Mettäsuksi retkeä voisi ajatella tulevana keväänä. Muutoinkin tulevana keväänä tiedän ehkä paremmin, mihin ensimmäiset retket suuntaan. Mahdollisesti paikkoihin, joissa uskon ja tiedän olevan taimenta, jolloin harjuksille voi antaa enemmän rauhaa. Odotan retkiä, joissa pääsen nauttimaan luonnonrauhasta, ihmettelemään luonnon kiertokulkua ja oppimaan uutta kaikesta siitä, mitä luonto ja kalastus parhaimmillaan tarjoaa.
    Tässä joulun alla hiljattain suoritin myös metsästyskortin, joten luultavasti myös kanalintumetsästys tulee olemaan osa sisällöntuotantoa.

    Syksyn viimeisiä harjuksia

  • Pieni kalaretki kirkkaalle metsäjärvelle

    Pieni kalaretki kirkkaalle metsäjärvelle

    Olin liikkeellä esikoispojan, sekä kuopustyttären kanssa. Löysimme autolle hyvän parkin metsäautotien reunasta, kuivalta kankaalta. Jaoin tarvittavat tavarat kahteen reppuun, minulle ja pojalleni. Perheen nuorin sai kulkea ilman kantamuksia. Suunniteltuun eväspaikkaan oli matkaa ehkä 300-350 metriä. Heti autolta lähtiessä järven rannassa oli elämänsä ehtoopuolella oleva autiotupa, kämppä. Kämpän pihassa pari telttaa, joiden omistajatkin tavattiin. Kaksi henkilöä oli tulleet polkupyörillä seku katsomaan, minkälainen autiotupa täältä löytyy.  Kyseinen tupa oli huonossa kunnossa, ummehtuneen hajuinen, liekkö homeessa. Kamina oli viety nurkasta piipun alta ja lattialla oleva muovimatto rakoili sieltä ja täältä. Olisihan se mielenkiintoinen kuulla tämänkin kämpän historiaa. Kait siellä on erämiehet pitäneet suojaa metsällä ja kalalla ollessa.

    Kävin samaisella järvellä viime talvena hiihtämässä ja pilkillä. Silloin en päässyt kämppään, kun sen ovi oli jäätynyt kiinni.

    Kohti pientä aihkikkoa

    Jatkoimme kämpältä kohti itää. Talvella hiihtäessä olin bongannut rannan, joka oli pienen aihkikon kaltainen alue. Rantaan viettävä, hieman väljästi vanhoja mäntyjä ja keloja, sekä maahan kaatuneita puita. 

    Kävelimme rantaa pitkin, joka oli alkuun ihan ok varvikkoa, mutta muuttui melko pian yli polven yltäväksi suopursuikoksi. Tyttärellä taisi hieman housut, ellei jopa takinkin helma kastua, kun itselläkin kastui polvet kumisaappaiden yläpuolelta. Maasto oli hieman raskasta kävellä, mutta pääsimme perille, kun kannoin tytärtä jonkin matkaa.

    Rannassa oli ennestään tulipaikka ja harmikseni sai huomata, että kaljatölkkejä oli jätetty pitkin poikin. Keräilin tölkit yhteen läjään ja olipa nuotiopuiden sekaan rikottu viinapullokin. On harmittava, että ihmiset eivät edelleenkään osaa kunnioittaa luontoa. Ihmeellistä on myös se, että jos tuollainen tölkki painaa täytenä sen vajaa 400 grammaa ja tyhjänä enää muutaman gramman, niin sitä ei kuitenkaan jakseta kantaa takaisin autolle.

    Leirin valmistelut

    Poika aloitti ensitöikseen virvelin virittämisen kalastamiskuntoon, tytär puolestaan kierteli lähi maastossa ja mie löysin pienen tervaskannon, josta sai halottua tarvittavat tulipuut. Keräilin lisäksi maahan pudonneita oksia ja risuja.

    Vuoleskelin kiehiset tervaksista ja tulet syttyivät kohtuullisen helposti. Nuotion sytyttyä laittelin itsekin virvelin käyttökuntoon ja sidoin perukkeeseen Kuusamon KUF perholipalla varustetun uistimen. Lipan väri oli vihreän sinertävä. Olen tänä kesänä pyrkinyt ostamaan Suomessa valmistettuja uistimia, muun muassa Bete Lottoa ja Kuusamon Uistimia. Jonkin verran on tullut ostettua Prisman alelaarista myös legendaarista Mepsiä. Poikani on vielä lapsi ja aloittelija, joten hänellä tuntuu uistimia jäävän retkilleen 1-3 kpl joka kerta. Ostin hänelle testiin pari kiinan ihmettä, joista yksi oli Bete Lottoa muistuttava viehe. Poika teki yhden reissun jätkän kynttilän kupeeseen ja vieheestä oli värit poissa. Olen myös miettinyt muita keinoja vähentääksemme varustetappioita. Olen suositellut pojalle, että käyttäisi ainakin omilla reissuilla melkein pelkästään jigejä. Ne ovat hieman halvempia, mutta eivät myöskään yksi koukkuisena jää niin helposti pohjaan. Ehkä? Olen myös ajatellut, että viehekalastuksessa keskitytään suvanto- ja järvikohteisiin ennemmin, kuin koskipaikkoihin. Koskilla tahtoo uistimia jäädä joskus itselläkin kivien koloihin. Koskikalastukseen voisin opettaa poikaa perhostuksen kautta ja olen myös pohtinut, että vaihdan muutamaan lippaan yksihaaraiset koukut sitä varten.

    Kalastus ei kuitenkaan tuottanut tulosta, itse yritin vain yhden vieheen taktiikalla, mutta poika kokeili lippoja ja joitain jigejä. Yhden kerran näin pienen ahvenen seuraavan uistintani, mutta tärppiä ei tullut. Poika taas kertoi, että hänellä olisi ehkä yksi tärppi ollut. Luulen, että tämä ranta oli liian matala. Vastarannalla ainakin ranta oli huomattavasti jyrkempi, joten siellä on varmaan rantakin syvempää. Ensi kerralla täytyy patikoida sinne.

    Kirkasta vettä, mutta missä kalat?

    Vesi järvessä oli tosiaan kristallinkirkasta. Näitä on Rovaniemen alueella vielä jonkin verran jäljellä. Järvellä ei ole asutusta, eikä mökkejä tämän autiotuvan lisäksi. Seutu on metsähallituksen monikäyttömetsää ja vastarannalla oleva Kivalo kuuluu tunnettuun vaarajonoon, Kivaloihin. Kivalot kulkevat aina Perämereltä Simon ja Kemin kunnan alueelta aina Rovaniemen Kaihuanvaaraan saakka. 

    Tästä järvestä vielä sen verran, että siikaa tässä pitäisi olla. Sitä pyydetään ilmeisesti verkoilla jonkin verran ja sitä myös istutetaan järveen. Siian pyynti rannalta virvelillä taitaa olla mahdoton tapaus. Meillä oli kiikarissa ahven, jota olisi voitu paistella nuotiossa. Tällä kertaa se jäi saamatta. Kohde voisi olla mielenkiintoinen soutuveneellä, kanootilla tai näillä nykyajan kumiveneillä. Silloin voisi päästä siikaakin tavoittelemaan perholla.

    Niin, olihan meillä eväätkin. Teimme nuotiolle hodarit ja kyllähän se maistui. Ruoan päätteeksi keli kävi uhkaavaksi ja takaa alkoi tulla tummia sadepilviä. Päätimme kerätä kamat reppuihin ja lähteä kävelemään autolle, jotta vältytään pahemmalta kastumiselta. Kahveja en ehtinyt tällä kertaa keitellä. Pääsimme autolle kuivana ja hetken ajeltua kotia kohti, vettä alkoikin tulla ihan reippaasti. Oli siis oikea päätös poistua paikalta.

    Tämmöinen retki tällä kertaa. Kirjoittelen taas, kun siihen on aihetta. 🙂

  • Kaihuanvaara ja Ozoom Myhkyri

    18.02.2017

    Olin herännyt 6.30. Poikkeuksellisen aikaisin näin lauantai aamuna, mutta syykin oli hyvä. Kello oli noin kahdeksan, kun sain autoni parkkiin Kaihuanvaaran juurelle. Lähdin hiihtämään Kaihuanvaaran rengastietä ylöspäin kohti retkeilyalueen varsinaista parkkipaikkaa. Parkkipaikalta jatkoin kelkan jälkeä pitkin kohti Juhannuskallioita, joilla sijaitsi laavu ja näköalatorni. Olin jälleen myöhässä suunnitelmista, kun päivän pituus yllätti. Olin suunnitellut tulevani tänne hämärän rajamailla, jotta näkisin komean auringonnousun vaaran huipulta näkötornista. Aurinko teki nopeampaa nousua horisontin ylle, kun minä vaaranpäälle. No eipä tarvi enään kiirehtiä.

    Jaloissani on crocs talvikenkien lisäksi myös uudet sukset. Ostin Kärkkäisen verkkokaupasta Ozoom Myhkyri jahti/metsäsukset. Sukset ovat 160cm pitkät ja leveyttä reilun kymmenen senttiä. Siteiksi ostin Suomalaiset Finngrip Easy siteet, jotka käyvät lähes jokaiseen kenkään. Välillä tulee eksyttyä tiheämpiin metsikköihin, joten sen takia ajattelin kokeilla lyhyempää suksea. Laavulle hiihdellessä huomasin, että ainakin pitoa pitää lisätä voitein. Suksissa on vakiona suomupohja, joka loivemmissa mäissä pitää oikein hyvin.

    Aikani hiihdeltyä saavuin Kaihuanvaaran päälle Juhannuskallioille. Ensitöikseni täytyi hakata hieman polttopuita ja sitten nuotion tekoon. Tuoreet kelkan jäljet kiersivät laavun, mutta kenkien jälkiä ei ollut. Nuotiopaikan päällä oli n. 15cm lunta, joten ihan äskettäin siinä ei oltu tulisteltu. Sain hieman kosteista puista nuotion aikaiseksi ja oli aika hengähtää. Polttelin rauhan sikarin ja tutustuin laavun vieressä nököttävään näkötorniin. Tornista oli upeat maisemat Kemijoelle, Iso-kaihuajärvelle ja muualle Kaihuanvaaraan.

    Paistelin laavulla Ukko-Pekka A-luokan makkaraa ja nautiskelin nokipannukahvit. Kuuntelin hiljaisuutta ja hiljaisuuden rikkovia puiden paukahteluja. Hengitin raitista ilmaa Helmikuisena aamuna. Oli hyvä olo. Aurinkokin oli kivunnut jo puiden yläpuolelle, jotka ympäröivät Juhannuskallioiden laavua. Laavulta ei ollut erikoisempia maisemia juuri mihinkään suuntaan, mutta varmaankin juuri siksi näkötorni oli aikanaan rakennettu. Luonto oli päälle päin autio. Linnut ovat vielä asutuksien lähellä talviruokinnassa, mutta palaavat parin kuukauden jälkeen takaisin metsään. Hangen alla ei luultavasti ole yhtä autiota.

    Lähdin paluu matkalle vähän eri reittiä, mitä tullessani tänne vaaran päälle. Laavun taakse lähti kelkan jälki, joka oli ajanut pohjaa alueen retkeilyreiteille. Kelkan jälki oli yllättävän liukas ja vauhtia tulikin aika mukavasti. Kamera kaulassa heiluen horjuin ja vaapuin pitkin polkua, mutta skeitti aikoina hankittu tasapaino oli jälleen apuna, enkä kaatunut. Ajattelin vain, että jänikset ja ketut taitavat naureskella viikset heiluen omissa piiloissa. Aikani hiihdeltyä kelkan jälkeä tuli tarve siirtyä umpihangen puolelle. Uudet suomupohjaiset sukset pitivät melko kovaa meteliä jäätyneellä kelkan jäljellä.

    Tutkin karttaa ja otin suunnan pois reitiltä. Tuli hiljaisuus. Vastikään jäätyneen hangen päälle oli satanu pieni kerros puuterilunta jonka päällä hiihtäminen oli miellyttävää. Edessäni aukesi harva puinen alue, ehkäpä vanha hakkuuaukea. Näkymä oli niin komea, että tilanne oli jaettava Instagramin tarinassa ja Whatsapp palvelussa ystäville.

    Aikoinaan, kun hiihtelin vanhoilla Ruotsin armeijan suksilla, hakeuduin aina jängille ja hakkuuaukeille,nyt tajusin miksi. Viime aikoina olen yrittänyt löytää korkeita vaaroja ja hienoja maisemia, mutta tajusin tämän metsäaukean keskellä, että tämä se vasta maisema onkin. Hiihtäminen tasaisilla aukeilla ja soilla on lisäksi huomattavasti kevyempää, kuin iän ikuinen kiikkuminen eri vaarojen ja tuntureiden huipuille.

    Hiihtelin rauhakseltaan eteenpäin, hidastin vain vauhtia, koska huomasin, että aukea ei ole kauhean suuri ja edessä olisi tiheämpää metsää. Aurinko paistoi keväisesti ja loi puista ja hiihtäjästä pitkät varjot puhtoseen hankeen. Oli jälleen Al Caponen hetki. Ympärillä oli niin paljon jänisten, kettujen ja muiden metsän eläinten jälkiä, että juolahti mieleen ajatus piilokojusta. Olisi kiva joskus tulla iltapäivällä tämmöiselle aukealle ja pystyttää teltta tai piilokoju. Odotella rauhassa illan hämärtymistä ja seurata tulisiko aukealle elämää. No ehkäpä mie sitäkin joskus koitan.

    Aukealta alueelta tiheämpään metsään siirtyessä ei enään ollut juuri maisemia. Metsä oli niin tiheää, että siellä oli jopa vähän hämärää, koska auringon säteet eivät sinne mahtuneet. Hiihdin loppu matkan kelkan jälkeä suoraan kohti tietä ja sitten tien reunaa pitkin autolle. Takana oli jälleen yksi uusi kokemus ja kaikenkaikkiaan hieno retki. Kaihuanvaaraan tulen varmasti vielä palaamaan. Viimeistään kesällä. Kaihuanvaaran pohjoisosasta, länsirinteiltä löytyy myös päivätupa Sirenin kämppä, joka jäi tällä kertaa näkemättä.

    Uusiin suksiin olen todella tyytyväinen. Ozoomin Myhkyrit olivat mukavan löysät kumpareisessa maastossa, pito oli kaksinverroin parempi kuin edellisissäni, vaikkakin pitää vielä lisätä jyrkempien mäkien varalle. Sukset olivat mukavan kevyet ja niillä oli helppo hiihdellä. Moni on kirjoittanut, että nämä eivät välttämättä sovi pidempien matkojen hiihtoon, mutta tällä kokemuksella mulle jäi ainakin tunne, että kyllä näillä jonkinlaisen vaelluksenkin tekee. Pitää vielä tälle talvelle kokeilla vaikkapa 10 kilometriä alkuun.

    Suosittelen vierailemaan Kaihuanvaaran retkeilyalueella. Alueella pärjää talvisinkin ihan vain kengillä, koska merkityt reitit oli ajettu kelkalla läpi. Kaihuanvaaran rengastie oli aurattu ralleja varten ja oli varsin kapea, joten sen varteen en uskaltanut autoa jättää.

    Kiva kun luit ja pistähän kommenttia tulemaan!

    Uusimmat kuvat näet Instagramissa @juhanimoilanen ja Facebookissa Juhani Moilanen Photographer

    https://www.instagram.com/juhanimoilanen/ – https://www.facebook.com/juhanimoilanenphoto/