Avainsana: Luontokuvaus

18.02.2017

Olin herännyt 6.30. Poikkeuksellisen aikaisin näin lauantai aamuna, mutta syykin oli hyvä. Kello oli noin kahdeksan, kun sain autoni parkkiin Kaihuanvaaran juurelle. Lähdin hiihtämään Kaihuanvaaran rengastietä ylöspäin kohti retkeilyalueen varsinaista parkkipaikkaa. Parkkipaikalta jatkoin kelkan jälkeä pitkin kohti Juhannuskallioita, joilla sijaitsi laavu ja näköalatorni. Olin jälleen myöhässä suunnitelmista, kun päivän pituus yllätti. Olin suunnitellut tulevani tänne hämärän rajamailla, jotta näkisin komean auringonnousun vaaran huipulta näkötornista. Aurinko teki nopeampaa nousua horisontin ylle, kun minä vaaranpäälle. No eipä tarvi enään kiirehtiä.

Jaloissani on crocs talvikenkien lisäksi myös uudet sukset. Ostin Kärkkäisen verkkokaupasta Ozoom Myhkyri jahti/metsäsukset. Sukset ovat 160cm pitkät ja leveyttä reilun kymmenen senttiä. Siteiksi ostin Suomalaiset Finngrip Easy siteet, jotka käyvät lähes jokaiseen kenkään. Välillä tulee eksyttyä tiheämpiin metsikköihin, joten sen takia ajattelin kokeilla lyhyempää suksea. Laavulle hiihdellessä huomasin, että ainakin pitoa pitää lisätä voitein. Suksissa on vakiona suomupohja, joka loivemmissa mäissä pitää oikein hyvin.

Aikani hiihdeltyä saavuin Kaihuanvaaran päälle Juhannuskallioille. Ensitöikseni täytyi hakata hieman polttopuita ja sitten nuotion tekoon. Tuoreet kelkan jäljet kiersivät laavun, mutta kenkien jälkiä ei ollut. Nuotiopaikan päällä oli n. 15cm lunta, joten ihan äskettäin siinä ei oltu tulisteltu. Sain hieman kosteista puista nuotion aikaiseksi ja oli aika hengähtää. Polttelin rauhan sikarin ja tutustuin laavun vieressä nököttävään näkötorniin. Tornista oli upeat maisemat Kemijoelle, Iso-kaihuajärvelle ja muualle Kaihuanvaaraan.

Paistelin laavulla Ukko-Pekka A-luokan makkaraa ja nautiskelin nokipannukahvit. Kuuntelin hiljaisuutta ja hiljaisuuden rikkovia puiden paukahteluja. Hengitin raitista ilmaa Helmikuisena aamuna. Oli hyvä olo. Aurinkokin oli kivunnut jo puiden yläpuolelle, jotka ympäröivät Juhannuskallioiden laavua. Laavulta ei ollut erikoisempia maisemia juuri mihinkään suuntaan, mutta varmaankin juuri siksi näkötorni oli aikanaan rakennettu. Luonto oli päälle päin autio. Linnut ovat vielä asutuksien lähellä talviruokinnassa, mutta palaavat parin kuukauden jälkeen takaisin metsään. Hangen alla ei luultavasti ole yhtä autiota.

Lähdin paluu matkalle vähän eri reittiä, mitä tullessani tänne vaaran päälle. Laavun taakse lähti kelkan jälki, joka oli ajanut pohjaa alueen retkeilyreiteille. Kelkan jälki oli yllättävän liukas ja vauhtia tulikin aika mukavasti. Kamera kaulassa heiluen horjuin ja vaapuin pitkin polkua, mutta skeitti aikoina hankittu tasapaino oli jälleen apuna, enkä kaatunut. Ajattelin vain, että jänikset ja ketut taitavat naureskella viikset heiluen omissa piiloissa. Aikani hiihdeltyä kelkan jälkeä tuli tarve siirtyä umpihangen puolelle. Uudet suomupohjaiset sukset pitivät melko kovaa meteliä jäätyneellä kelkan jäljellä.

Tutkin karttaa ja otin suunnan pois reitiltä. Tuli hiljaisuus. Vastikään jäätyneen hangen päälle oli satanu pieni kerros puuterilunta jonka päällä hiihtäminen oli miellyttävää. Edessäni aukesi harva puinen alue, ehkäpä vanha hakkuuaukea. Näkymä oli niin komea, että tilanne oli jaettava Instagramin tarinassa ja Whatsapp palvelussa ystäville.

Aikoinaan, kun hiihtelin vanhoilla Ruotsin armeijan suksilla, hakeuduin aina jängille ja hakkuuaukeille,nyt tajusin miksi. Viime aikoina olen yrittänyt löytää korkeita vaaroja ja hienoja maisemia, mutta tajusin tämän metsäaukean keskellä, että tämä se vasta maisema onkin. Hiihtäminen tasaisilla aukeilla ja soilla on lisäksi huomattavasti kevyempää, kuin iän ikuinen kiikkuminen eri vaarojen ja tuntureiden huipuille.

Hiihtelin rauhakseltaan eteenpäin, hidastin vain vauhtia, koska huomasin, että aukea ei ole kauhean suuri ja edessä olisi tiheämpää metsää. Aurinko paistoi keväisesti ja loi puista ja hiihtäjästä pitkät varjot puhtoseen hankeen. Oli jälleen Al Caponen hetki. Ympärillä oli niin paljon jänisten, kettujen ja muiden metsän eläinten jälkiä, että juolahti mieleen ajatus piilokojusta. Olisi kiva joskus tulla iltapäivällä tämmöiselle aukealle ja pystyttää teltta tai piilokoju. Odotella rauhassa illan hämärtymistä ja seurata tulisiko aukealle elämää. No ehkäpä mie sitäkin joskus koitan.

Aukealta alueelta tiheämpään metsään siirtyessä ei enään ollut juuri maisemia. Metsä oli niin tiheää, että siellä oli jopa vähän hämärää, koska auringon säteet eivät sinne mahtuneet. Hiihdin loppu matkan kelkan jälkeä suoraan kohti tietä ja sitten tien reunaa pitkin autolle. Takana oli jälleen yksi uusi kokemus ja kaikenkaikkiaan hieno retki. Kaihuanvaaraan tulen varmasti vielä palaamaan. Viimeistään kesällä. Kaihuanvaaran pohjoisosasta, länsirinteiltä löytyy myös päivätupa Sirenin kämppä, joka jäi tällä kertaa näkemättä.

Uusiin suksiin olen todella tyytyväinen. Ozoomin Myhkyrit olivat mukavan löysät kumpareisessa maastossa, pito oli kaksinverroin parempi kuin edellisissäni, vaikkakin pitää vielä lisätä jyrkempien mäkien varalle. Sukset olivat mukavan kevyet ja niillä oli helppo hiihdellä. Moni on kirjoittanut, että nämä eivät välttämättä sovi pidempien matkojen hiihtoon, mutta tällä kokemuksella mulle jäi ainakin tunne, että kyllä näillä jonkinlaisen vaelluksenkin tekee. Pitää vielä tälle talvelle kokeilla vaikkapa 10 kilometriä alkuun.

Suosittelen vierailemaan Kaihuanvaaran retkeilyalueella. Alueella pärjää talvisinkin ihan vain kengillä, koska merkityt reitit oli ajettu kelkalla läpi. Kaihuanvaaran rengastie oli aurattu ralleja varten ja oli varsin kapea, joten sen varteen en uskaltanut autoa jättää.

Kiva kun luit ja pistähän kommenttia tulemaan!

Uusimmat kuvat näet Instagramissa @juhanimoilanen ja Facebookissa Juhani Moilanen Photographer

https://www.instagram.com/juhanimoilanen/ – https://www.facebook.com/juhanimoilanenphoto/