






Ihan vain kuulumisia artikkelissa kerroinkin, että metsäsuksia olen ulkoiluttanut kerran lähimetsässä ja itse asiassa toisen kerran, kun käytiin pilkkiretkellä Norvajärvellä.
Meidän lähellä, kantatien tuolla puolen on mukava vaihteleva luonto. Se on enimmäkseen rehevän kosteaa kuusikkoa lehtipuineen ja tämä johtunee maisemaa hallitsevista suo alueista. Metsän keskellä kiemurtelee suloinen puro, joka etenkin keväällä antaa ihmettelemisen aihetta. Retki tehtiin pojan kanssa, hän hiihti minun Ozoom Myhkyri jahtisuksilla ja minä Suomen armeijan vanhoilla metsäsuksilla.






Olen harrastanut valokuvausta noin 20 vuoden ajan. Sama koskee myös maastopyöräilyä, sekä kalastusta. Kirjoitin siksi 20 vuoden ajan, enkä 20 vuotta, koska minulla on ollut lajissa, kuin lajissa hiljaisia aikoja ja pirteämpiä aikoja. Ala-asteikäisenä lapsena koin olevani hyvä rullalautailemaan. Ala-, ja yläasteen kynnyksellä taas koin olevani hyvä maastopyöräilijä, etenkin alamäkeen.
Mitä vanhemmaksi olen tullut, olen huomannut ikään kuin jääväni kehityksestä jälkeen. Junnaan paikallaan. Aikuisiällä olen välillä pohtinut omia vahvuuksia ja asioita, joissa olen oikeasti hyvä. En ole saanut kunnollista vastausta. Olen tullut tulokseen, että osaan vähän kaikkea, mutta en missään erityisen hyvä. Tähän löytyy monia selkeitä syitä ja yksi niistä on pitkäjänteisyys. Innostun hetkeksi, pyrin tekemään sitä mahdollisimman paljon, kunnes en enää ole innostunut. Yksi iso tekijä on, että saatan innostua maastopyöräilystä parhaiden keväthankien aikaan, mutta innostus ei ylläkään kesään, jolloin lajia voi oikeasti harrastaa. Silloin, kun harrastamisesta puuttuu pitkäjänteisyys ja jatkuvuus, niin ei tule kehitystä. Harrastaa hetken, palautuu mieleen vanhat opit, mutta ei ehdi tulla juuri uutta, kun taas laji vaihtuu. Tämmöisessä toiminnassa ei tule myöskään seurattua lajin yleistä kehitystä, niin ajotyylien, trendien, kuin varusteidenkaan osalta.
Maastopyöräily on ollut aina vain ajamista. En ole ikinä miettinyt, voiko jonkun asian tehdä teknisesti paremmin. Valokuvaaminen on ollut myös tasapaksua. Olen vain noudattanut joskus kuulemaani oppia, että horisontti pitää olla suorassa ja niin edelleen. Pitkäjänteisyyden lisäksi toinen merkittävä tekijä on itseoppivuus. En ole ikinä käynyt kursseja pyöräilyyn, valo- ja videokuvaamiseen, maastohiihtoon ja perhokalastukseen. Olen ollut huono ottamaan oppia vastaan. Olen halunnut tehdä asiat yksin. Uskon, että jos olisin viimeisen viiden vuoden aikana ajanut edes puolet kilometreistä jonkun toisen kanssa, tai porukassa, olisin paremmassa kunnossa ja parempi kuljettaja. Luultavasti niitä kilsojakin olisi paljon enemmän. Muihinkin harrastuksiin pätee täysin sama asia. Teen asiat yksin, jolloin en voi jakaa toisen kanssa osaamista ja luovuutta. Todella iso osa Instagramin taitavista valokuvaajista tekee retkiä porukassa. Todella monet kuntohiihtäjät käyvät lenkillä kaverin kanssa, tai isommassa porukassa. Maastopyöräilyäkin harrastetaan todella paljon porukassa. Porukassa harrastaminen tuo sopivaa kilpailua ja painetta, kirittää vauhdissa ja tsemppaa pitempiin lenkkeihin. Valokuvaaminen porukassa aiheuttaa varmasti luovempaa ajattelua, kun ideoita voi jakaa kaverin kanssa. Kalastuksessa ja metsästyksessä opas on alkuun erittäin suositeltavaa, jotta into harrastukseen säilyy.
Olen havahtunut tähän itse nyt kahden viimeisen vuoden aikana. Kevät-talvella 2024 mainitsin velimiehelle, että jos sille sopii, haluaisin kesällä perehtyä perhokalastukseen paremmin ja lähteä mukaan kalaretkelle.
Olin ehkä hieman unohtanut asian, kun hän kesäkuussa 2024 laittoi viestiä, että lähdenkö mukaan lähijoelle. Ota kaikki mahdolliset perhokalastusvälineet mukaan, niin katsotaan homma alkuun. Siitä se ajatus niin sanotusti lähti ja pitkäjänteisyyttä ja intohimoa lajia kohtaan on säilynyt jo ennätykselliset 1.5 vuotta. Aloitin perhokalastuksen alun perin jo 2010, mutta laji hiipui aika nopeasti, koska en oppinut. Alussa olleet oppaani muuttivat etelämmäs ja uusia kalakavereita en enää löytänyt. Vuosien 2010 – 2024 välissä olen tehnyt muutamia pistoja yksinään, sekä muutamia retkiä kavereiden kanssa, mutta kaikilla on ollut virvelit. Olen todella kiitollinen isoveljelleni Laurille siitä, että otti minut johkalle mukaan. Olemme tehneet kahden kauden aikana ehkä kolme yhteistä perhokalastusretkeä, sekä muutaman pilkkiretken. Näillä reissuilla olen kysellyt, sekä ollut kuuntelevana korvana. Pilkillä olemme puhuneet kaikesta kalastuksesta, sekä olemme vaihtaneet satoja viestejä kalastukseen liittyen. Olen oppinut ihan älyttömästi tästä lajista ja into ei näytä hiipumisen merkkejä. Jos olisin kesällä 2024 velipojan pyynnön sijaan tehnyt iltapiston Tikkasenkarille, tai Vikajoen Pietarinkoskelle, niin tuskin kirjoittaisin tätä nyt. Ne olivat ne helpot ja ensimmäisenä mieleen tulevat kohteet.
Tämä on siis erittäin hieno esimerkki siitä, kuinka iso vaikutus on kokeneemmalla oppaalla. Ihan kaikkea ei tarvitse oppia kantapään kautta, koska sitä itseopetteluakin on ihan tarpeeksi. Lisäksi yhdistin lähes heti kalastamiseen myös videokuvaamisen. Ei välttämättä se paras yhdistelmä, mutta ainakin itselle mieleinen ja saan dokumentoitua oman kehityksen eläkepäiville katsottavaksi. Heti ensimmäisellä retkellä Laurin kanssa saatu onnistuminen pintovaan harjukseen, sekä hänen maininta Rolf Nylinderin videoista aiheutti luultavasti sen isoimman kipinän koko touhuun. Oppaan kanssa harrastaminen ei ole valmiista pöydästä syömistä. Työ on tehtävä kuitenkin itse. Se on perimätiedon jakamista eteenpäin. Lauri on antanut avaimet oppiin, eli tärkeää perustietoa, jonka avulla olen osannut hakea tietoa vielä lisää. Uuden yhteisen retken jälkeen olen taas saanut runsaasti uutta oppia ja avaimia uuden oppimiseen. Soveltamalla näitä oppeja omaan tekemiseen, olen löytänyt hiljalleen oman strategian ja filosofian perhokalastukseen. Olen kiertänyt niin valmiiksi kerrottuja mestoja, kuin kartalta etsimiä koskia. Pyytänyt paljon tyhjää, mutta saanut myös isoja onnistumisia.
Rovaniemen seudun joet ja luonto ovat äärimmäisen kaunista ja ihan kalaisaakin.
Kokeneen kalakaverin merkitys on ollut siis valtava. Lauri veljen lisäksi olen päässyt muun muassa Tonin ja Juhon kanssa perhokalastusretkille. Kalastus isossa porukassa ei ole mieleistä, toki sellaisiakin retkiä voi tehdä tiettyihin paikkoihin. 1-3 kalakaveria voisi olla aika sopiva. Yksi syy kalastuksessa yksinäisyyteen on ollut videoiden tekeminen. Varsinkin, jos kaveri ei ole innokas videoiden tekijä, oma tekeminen alkaa hävettämään. Tässä asiassa voisin olla ensi kesänä rohkeampi.
Perhokalastuksen myötä olen siis havahtunut siihen, että en ole täysin toivoton tapaus ja pystyn kehittymään. Kyse on siitä, että yksin en siihen pysty. Tarvitsen harrastuksiin kaveria ja kokeneempien vinkkejä. Niin varmasti kaikki tarvitsevat. Minulla on sellainen haave, että vuoden kierrossa olisi nämä muutamat harrastukset, joissa säilyisi pitkäjänteisyys ja saisin huomata kehitystä. Perhokalastuksen lisäksi maastopyöräily ja maastohiihto, sekä välikausina ja autotallin juoksumatolla juoksu. Toki onhan minulla nykyisin myös metsästyskortti, joten nähtäväksi jää, miten se asettuu tähän rytmiin. Rytmin tärkeimpänä palasena on perhe ja puoliso. Sen ympärille rakennetaan kaikki muu.
Vuoden 2026 tavoitteeksi voisinkin asettaa, että harrasta porukassa.

18.02.2017
Olin herännyt 6.30. Poikkeuksellisen aikaisin näin lauantai aamuna, mutta syykin oli hyvä. Kello oli noin kahdeksan, kun sain autoni parkkiin Kaihuanvaaran juurelle. Lähdin hiihtämään Kaihuanvaaran rengastietä ylöspäin kohti retkeilyalueen varsinaista parkkipaikkaa. Parkkipaikalta jatkoin kelkan jälkeä pitkin kohti Juhannuskallioita, joilla sijaitsi laavu ja näköalatorni. Olin jälleen myöhässä suunnitelmista, kun päivän pituus yllätti. Olin suunnitellut tulevani tänne hämärän rajamailla, jotta näkisin komean auringonnousun vaaran huipulta näkötornista. Aurinko teki nopeampaa nousua horisontin ylle, kun minä vaaranpäälle. No eipä tarvi enään kiirehtiä.

Jaloissani on crocs talvikenkien lisäksi myös uudet sukset. Ostin Kärkkäisen verkkokaupasta Ozoom Myhkyri jahti/metsäsukset. Sukset ovat 160cm pitkät ja leveyttä reilun kymmenen senttiä. Siteiksi ostin Suomalaiset Finngrip Easy siteet, jotka käyvät lähes jokaiseen kenkään. Välillä tulee eksyttyä tiheämpiin metsikköihin, joten sen takia ajattelin kokeilla lyhyempää suksea. Laavulle hiihdellessä huomasin, että ainakin pitoa pitää lisätä voitein. Suksissa on vakiona suomupohja, joka loivemmissa mäissä pitää oikein hyvin.


Aikani hiihdeltyä saavuin Kaihuanvaaran päälle Juhannuskallioille. Ensitöikseni täytyi hakata hieman polttopuita ja sitten nuotion tekoon. Tuoreet kelkan jäljet kiersivät laavun, mutta kenkien jälkiä ei ollut. Nuotiopaikan päällä oli n. 15cm lunta, joten ihan äskettäin siinä ei oltu tulisteltu. Sain hieman kosteista puista nuotion aikaiseksi ja oli aika hengähtää. Polttelin rauhan sikarin ja tutustuin laavun vieressä nököttävään näkötorniin. Tornista oli upeat maisemat Kemijoelle, Iso-kaihuajärvelle ja muualle Kaihuanvaaraan.


Paistelin laavulla Ukko-Pekka A-luokan makkaraa ja nautiskelin nokipannukahvit. Kuuntelin hiljaisuutta ja hiljaisuuden rikkovia puiden paukahteluja. Hengitin raitista ilmaa Helmikuisena aamuna. Oli hyvä olo. Aurinkokin oli kivunnut jo puiden yläpuolelle, jotka ympäröivät Juhannuskallioiden laavua. Laavulta ei ollut erikoisempia maisemia juuri mihinkään suuntaan, mutta varmaankin juuri siksi näkötorni oli aikanaan rakennettu. Luonto oli päälle päin autio. Linnut ovat vielä asutuksien lähellä talviruokinnassa, mutta palaavat parin kuukauden jälkeen takaisin metsään. Hangen alla ei luultavasti ole yhtä autiota.


Lähdin paluu matkalle vähän eri reittiä, mitä tullessani tänne vaaran päälle. Laavun taakse lähti kelkan jälki, joka oli ajanut pohjaa alueen retkeilyreiteille. Kelkan jälki oli yllättävän liukas ja vauhtia tulikin aika mukavasti. Kamera kaulassa heiluen horjuin ja vaapuin pitkin polkua, mutta skeitti aikoina hankittu tasapaino oli jälleen apuna, enkä kaatunut. Ajattelin vain, että jänikset ja ketut taitavat naureskella viikset heiluen omissa piiloissa. Aikani hiihdeltyä kelkan jälkeä tuli tarve siirtyä umpihangen puolelle. Uudet suomupohjaiset sukset pitivät melko kovaa meteliä jäätyneellä kelkan jäljellä.

Tutkin karttaa ja otin suunnan pois reitiltä. Tuli hiljaisuus. Vastikään jäätyneen hangen päälle oli satanu pieni kerros puuterilunta jonka päällä hiihtäminen oli miellyttävää. Edessäni aukesi harva puinen alue, ehkäpä vanha hakkuuaukea. Näkymä oli niin komea, että tilanne oli jaettava Instagramin tarinassa ja Whatsapp palvelussa ystäville.

Aikoinaan, kun hiihtelin vanhoilla Ruotsin armeijan suksilla, hakeuduin aina jängille ja hakkuuaukeille,nyt tajusin miksi. Viime aikoina olen yrittänyt löytää korkeita vaaroja ja hienoja maisemia, mutta tajusin tämän metsäaukean keskellä, että tämä se vasta maisema onkin. Hiihtäminen tasaisilla aukeilla ja soilla on lisäksi huomattavasti kevyempää, kuin iän ikuinen kiikkuminen eri vaarojen ja tuntureiden huipuille.
Hiihtelin rauhakseltaan eteenpäin, hidastin vain vauhtia, koska huomasin, että aukea ei ole kauhean suuri ja edessä olisi tiheämpää metsää. Aurinko paistoi keväisesti ja loi puista ja hiihtäjästä pitkät varjot puhtoseen hankeen. Oli jälleen Al Caponen hetki. Ympärillä oli niin paljon jänisten, kettujen ja muiden metsän eläinten jälkiä, että juolahti mieleen ajatus piilokojusta. Olisi kiva joskus tulla iltapäivällä tämmöiselle aukealle ja pystyttää teltta tai piilokoju. Odotella rauhassa illan hämärtymistä ja seurata tulisiko aukealle elämää. No ehkäpä mie sitäkin joskus koitan.

Aukealta alueelta tiheämpään metsään siirtyessä ei enään ollut juuri maisemia. Metsä oli niin tiheää, että siellä oli jopa vähän hämärää, koska auringon säteet eivät sinne mahtuneet. Hiihdin loppu matkan kelkan jälkeä suoraan kohti tietä ja sitten tien reunaa pitkin autolle. Takana oli jälleen yksi uusi kokemus ja kaikenkaikkiaan hieno retki. Kaihuanvaaraan tulen varmasti vielä palaamaan. Viimeistään kesällä. Kaihuanvaaran pohjoisosasta, länsirinteiltä löytyy myös päivätupa Sirenin kämppä, joka jäi tällä kertaa näkemättä.
Uusiin suksiin olen todella tyytyväinen. Ozoomin Myhkyrit olivat mukavan löysät kumpareisessa maastossa, pito oli kaksinverroin parempi kuin edellisissäni, vaikkakin pitää vielä lisätä jyrkempien mäkien varalle. Sukset olivat mukavan kevyet ja niillä oli helppo hiihdellä. Moni on kirjoittanut, että nämä eivät välttämättä sovi pidempien matkojen hiihtoon, mutta tällä kokemuksella mulle jäi ainakin tunne, että kyllä näillä jonkinlaisen vaelluksenkin tekee. Pitää vielä tälle talvelle kokeilla vaikkapa 10 kilometriä alkuun.
Suosittelen vierailemaan Kaihuanvaaran retkeilyalueella. Alueella pärjää talvisinkin ihan vain kengillä, koska merkityt reitit oli ajettu kelkalla läpi. Kaihuanvaaran rengastie oli aurattu ralleja varten ja oli varsin kapea, joten sen varteen en uskaltanut autoa jättää.
Kiva kun luit ja pistähän kommenttia tulemaan!
Uusimmat kuvat näet Instagramissa @juhanimoilanen ja Facebookissa Juhani Moilanen Photographer
https://www.instagram.com/juhanimoilanen/ – https://www.facebook.com/juhanimoilanenphoto/